perjantai 27. elokuuta 2010

Selväpäisiä kirjoittajia

Blogiani lukevat kirjoittajat on nyt "puhallutettu" tietokoneidensa ja muistikirjojensa äärestä eikä alkomittari heilahtanut kertaakaan testin aikana. Reilun viikon kestäneessä kyselyssä tiedustelin kirjoittajilta kuinka usein he juovat alkoholia kirjoittaessaan tai kirjoitustyönsä vuoksi. Kaksi kolmasosaa eli kuusi yhdeksästä kyselyyn vastanneesta valitsi kyselyssä vaihtoehdon 'en koskaan'. Loput kolme vastasi juovansa kerran kuussa tai harvemmin. Muut vaihtoehdot, 2-4 kertaa kuukaudessa, 2-4 kertaa viikossa ja aina tai lähes aina, jäivät täysin ilman ääniä.

Yhdeksän valikoitunutta kirjoittajaa on kieltämättä sangen pieni otos Suomen kaikista kirjoittajista ja kirjailijoista, mutta tulos voi hyvinkin olla suuntaa antava. 2000-luvun kirjailija elää täysin eri maailmassa kuin 1800- ja 1900-luvuilla eläneet kollegansa. Vain harva nykyajan kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkästään kirjoja kirjoittamalla joten kirjoittamisen ei enää pitäisi olla kenellekään elämän ja kuoleman kysymys. Useimmalla kirjailijalla tai kirjoittajalla on siis toinen työ kirjoittamisen lisäksi, toisilla opiskelu ja työ niin kuin esimerkiksi minulla. Elämää on siis muuallakin kuin kirjoituskammion ulkopuolella.

Monimuotoinen elämäntilanne auttaa meitä ehkä kirjoittamisen aiheuttamien vastoinkäymisten kohtaamisessa, mutta samalla se estää meitä uppoutumasta luovaan työhömme kokonaisvaltaisesti. En osaa edes kuvitella minkälaista olisi kirjoittaa romaania useita kuukausia yhtäjaksoisesti tai miltä tuntuisi palata arkeen kaiken sen jälkeen. En edes tiedä olisiko minusta siihen tai kirjoittaisiko paremmin, jos voisin niin tehdä. Minulla ei yksinkertaisesti ole kokemusta siitä millaista olisi kirjoittaa työkseen ja millaista olisi, jos koko henki ja elämä riippuisi siitä. 1800- ja 1900-luvulla kirjailijan työ oli kuitenkin monelle ihan oikea ammatti.

Jos menneinä vuosisatoina elänyt kirjailija tarttui pulloon, hän teki sen aivan muista syistä kuin nykyajan kirjailija. Näitä syitä olivat ehkä köyhyys, syrjäytyneisyys, pitkän kirjoituskauden päättyminen, pään nollaaminen, epäonnistumisen tunne, kritiikki, juhlimisen tarve jne. Me nykyajan kirjoittajat ja kirjailijat emme mahdollisesti koskaan kohtaa samoja ongelmia kuin sata tai kaksisataa vuotta sitten eläneet kollegamme. Onneksi meidän ei tarvitsekaan. Ajan henki on muuttunut ja meillä on oikeus ja vapaus kirjoittaa sen mukaisesti.

Moni asia on kuitenkin säilynyt ennallaan. Kirjoittaminen on edelleen varsin hankala harrastus ja se aiheuttaa toisinaan melkoisia tunnemyrskyjä. Miten sinä käsittelet epäonnistumisen ja pettymyksen tunteita, joita kirjoittaminen toisinaan saa aikaan? Mikä on hulluinta, mitä olet kirjoittamistyösi vuoksi tehnyt? Minulla itselläni on tapana suhtautua tuhoisasti omiin kirjoituksiini. Viimeisen kirjoituskriisini aikoihin ATK-tukihenkilöni vaati saada haltuunsa USB-muistitikkuni, jolle olin tallettanut käsikirjoitukseni. Hän näet pelkäsi, että menisin hulluuksissani tuhoamaan sen sisällön ja kaiken muunkin mitä olin kovalevylleni tallettanut. Olin ihan vähällä niin tehdäkin. Kerran tuhosin pettyneenä 60 sivua tekstiä enkä edelleenkään tiedä oliko se ihan hyvä ajatus.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kiittämätön vastustuskyky

Ulkoilman lämpötila on hädin tuskin kymmenessä asteessa. Painavat sadepilvet roikkuvat järven yllä ja peittävät kaukaisimman vastarannan lähes näkymättömiin. Juuri nyt ei sada, mutta ajoittain tuuli riuhtoo puista suuria, painavia pisaroita, jotka iskeytyvät voimalla mökin peltikattoa vasten. Minä, Satakieli, istun mökin lasitetulla kuistilla ja poden aivan järkyttävää flunssaa.

Sain tartunnan todennäköisesti junasta. Tauti iti juuri ne pakolliset pari päivää ja alkoi ilmoitella tulostaan maanantaina. Siitä eteenpäin olen ollut melko kurjassa kunnossa. Kuumetta minulla ei ole, mutta kipeässä kurkussa ja flunssassa on jo ihan tarpeeksi kestämistä. Olen niitä ihmisiä, joille kuume nousee äärettömän harvoin ja siksi toipuminen kestää yleensä pitkään. Niin käy epäilemättä tämänkin taudin kanssa. Pää tuntuu painavalta ja korvissa humisee; koko ajan tekee mieli nukkua.

Rentouttavaksi tarkoitettu mökkiviikkoni on siis muuttunut todelliseksi selviytymistaisteluksi. Väitteeni saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta näissä primitiivissä olosuhteissa flunssa on valitettavasti kaikkea muuta kuin pelkkä flunssa. Kuivan ja kuuman kesän jäljiltä kaivo on kuivunut ja kaikki käyttövesi on kannettava ämpäreillä järvestä mökkiin. Vessa löytyy märän mökkipolun päästä ja sinne pääsy edellyttää useimmiten sonnustautumista punaiseen sadetakkiin ja sinisiin kumisaappaisiin. Juomavesi on haettava kolmen kilometrin päästä ja matkaa lähimpään kauppaan on saman verran.

En käsitä miksi minun piti sairastua juuri nyt, kun minun piti nauttia ainoasta lomaviikostani ja saada esikoisromaanini valmiiksi. Miksi en voinut sairastua kaupungissa ja silloin, kun minulla oli vielä oikeus palkalliseen sairaslomaan? Nyt poden sitten omalla kustannuksellani ja vieläpä paikassa, jossa sairastaminen on lähes tulkoon mahdotonta. Kirottu, petollinen vastustuskyky! Tämä on taas niin minun tuuriani. Tavallisesti en sairasta juuri koskaan.

Harmittaa ihan vietävästi. Niin paljon kuin tätä viikkoa odotin ja nyt se on täysin pilalla. Sain nauttia vain kahdesta ensimmäisestä päivästä ja nekin menivät suurimmaksi osaksi käytännön asioita hoidellessa. Kirjan alkua ennätin korjata vain vähän ja sitten tauti jo iskikin. Eli se niistä kunnianhimoisista suunnitelmista, joita ennen lomaani tein. Näin surkeassa tilassa minusta ei ole yhtään mihinkään. Täytyy laatia taas uusi strategia, kun palaan Helsinkiin. Se päivä koittaa kuitenkin vasta sunnuntaina.

Onneksi vanhempani tulevat tänne huomenna ja pääsen evakuoitumaan suvun vanhalle maatilalle. Odotan sitä jo kovasti, sillä ruoka uhkaa loppua kaapista enkä millään jaksaisi lähteä kauppaan. Tänään ruokalistalla on purkillinen tonnikalaa, keitetty kananmuna ja avomaakurkkua.


(Sammakot ovat nyt liikkeellä. Kun yöllä menee huussiin, saa olla tarkkana, ettei astu vahingossa sammakon päälle. Sammakot nimittäin sokaistuvat taskulampun valokeilasta ja jäävät polulle kyhjöttämään täysin liikkumattomina. Tämä ovela kaveri tuli vastaan ensimmäisenä mökkiyönä ja odotti minua uskollisesti paikoillaan, kun kävin hakemassa sisältä kameran. Pimeässä oli vaikea saada tarkkaa kuvaa edes taskulampun ja salamavalon yhdistelmällä.)

perjantai 20. elokuuta 2010

Tähtikirkkaita öitä

Nyt tekisi mieli hihkaista! Olen matkalla mökille ja vihdoinkin vapaa! Tänään oli viimeinen kesätyöpäivä ja seuraavan kerran palaan niihin kuvioihin vasta syyskuun alkupuolella. Huh, miten väsynyt jo olinkaan. Viimeiset kaksi viikkoa sain pidettyä silmäni auki ainoastaan vahvan kahvin voimalla. Kyllä vain, tilanne oli todellakin äitynyt jo niin pahaksi. Vastoin makuaistini kaikkia vaatimuksia minä, vannoutunut teen ystävä, jouduin nöyrtymään ja hakemaan kahvista piristystä. Se kyllä auttoi. Pysyin tarkkaavaisena ja ennen kaikkea hereillä.

Toivon saavani loman aikana ”klassikkoni” valmiiksi. Luottohenkilöni syyttää minua jo ”klassikon” hautomisesta, mutta kiellän jyrkästi syyllistyväni sellaiseen. Alku vaatii vielä parantelua ja malttamattoman luottohenkilönikin on pakko hyväksyä se. Vaikutelma hautomisesta on syntynyt ehkä siitä, että alun viimeistely on kestänyt paljon arvioitua kauemmin. Syy siihen on tietenkin aivan yksinkertainen: Minulla ei ole ollut aikaa saati voimia tehdä ”klassikkoni” hyväksi yhtikäs mitään. Viimeksi kirjoitin alkua viikonlopun aikana, mutta viikolla en jaksanut avata koko konetta.

Onneksi tilanne muuttuu huomisesta alkaen kokonaan toiseksi. Mökillä voin kirjoittamisen lisäksi keskittyä onnellisen ja tasapainoisen elämän kolmeen peruspilariin: ruokaan, lepoon ja huvituksiin. Omaan hyvinvointiin panostaminen on luonnollisesti eduksi myös kirjoittamiselle. Yritän heti huomisesta alkaen saada hyvän vauhdin päälle. Raportoin sitten teille miten edistyn. Klassikkomasiinan lisäksi laukustani löytyy nimittäin myös nettikoneeni, alias Lakerikenkä. Siispä bloggaamisessa ei ole ainakaan näillä näkymin odotettavissa taukoa.

Tällä kertaa olen mökillä koko viikon aivan yksin. Kaikki ystäväni ja työtoverini ihmettelevät miten kaltaiseni nuori nainen uskaltaa mennä yksin keskelle synkintä korpea. Joka kerta joudun selittämään heille, ettei minua todellakaan pelota yhtään. Rehellisesti sanottuna en tunne oloani missään yhtä turvalliseksi kuin siellä. Enemmän pelkään, jos joudun liikkumaan Helsingin keskustassa yksin myöhään yöllä. Mökin ympäristössä kuljeskelee korkeintaan muutama ahma tai ilves eikä ne minusta juuri piittaa. Ihmiset ovat paljon vaarallisempia.

Olin mökillä samoihin aikoihin myös viime vuonna. Rakastan loppukesän lämpimiä päiviä ja pimeneviä öitä. Tähdetkin näkyvät järven rannassa uskomattoman kirkkaina. Pation leveällä penkillä, jossa päivisin kirjoittelen, on hyvä maata selällään ja tarkkailla taivasta. Kun yläpuolella avautuu ääretön avaruus, tunne omasta olemassaolosta on uskomattoman voimakas. Sellainen kokemus on kaupungissa asuvalle aina yhtä ihmeellinen. Nyt yöt ovat varmasti jo niin kylmiä, että öisille retkille pitää lähteä villasukat jalassa ja fleecehuopa ympärillä.

Toivon tulevalta lomaviikoltani tähtikirkkaita öitä, lämmintä uintivettä, kalaonnea ja hyvää kirjoitusfiilistä. Nauttikaa tekin ystävät kesän viimeisistä päivistä missä ikinä olettekin! Vaihdellaanhan kuulumisia?


Heinäkuun mökkireissullani yritin kirjoittamista junassa. Sain kirjoitettua uudelleen noin kaksi liuskaa, mutta sitten keskittyminen herpaantui.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Kirjoittaminen ja alkoholi

Pilapiirroksissa kirjailijan stereotyyppi kuvataan lähes poikkeuksetta sänkileukaiseksi mieheksi, jonka toisessa suupielessä roikkuu tupakka ja pöydällä kirjoituskoneen vieressä nököttää lähes tyhjä viinipullo. Ikään kuin oman alitajunnan vapauttaminen ja pääsy arkitodellisuuden toiselle puolen edellyttäisivät ilman muuta jonkinasteista humalatilaa. Jokainen tietysti ymmärtää, että kysymys on vain harvinaisen pinttyneestä ajatusmallista, mutta kuinka paljon mielikuvassa on totuuden perää?

Jäin miettimään asiaa luettuani edelliseen postaukseeni jätetyn kommentin. Anonyymi lukijani epäili, että olen luonteeltani liian kiltti ja kirjoitti:

"Ei se mikään este pitäisi olla kirjailijan ammatille. Kaikkien ei tarvitse olla dekadentteja, hulluja, juoppoja ja muuten syrjällään elämästä."

Onneksi kirjailijaksi tuleminen ei todellakaan edellytä onnetonta lapsuutta, turmiollisia elämäntapoja ja vakavaa alkoholiongelmaa. Jos niin olisi, siirtyisin kiireesti muiden harrasteiden pariin. Humalajuominen ja krapula-aamut kun eivät koskaan ole olleet minun juttuni. :) Siksi olen iloinen siitä, että kirjoittajaksi voi ponnistaa myös leikin täyteisen lapsuuden ja tasapainoisen aikuisuuden pohjalta. Hyvä mielikuvitus, vuosi vuodelta karttuva elämänkokemus ja tarkka havainnointikyky riittävät polttoaineeksi oikein hyvin.

Miksi sitten on niin, että runsas alkoholinkäyttö yhdistetään lähes poikkeuksetta kirjailijan ammattiin? Onko viinaan menevä kirjailija jotenkin uskottavampi tai mielenkiintoisempi kuin kohtuullisesti juova tai täysraitis kollegansa? Olen pistänyt merkille myös sen, että jotkut kirjailijat korostavat hyviä juomahalujaan jopa tarkoitushakuisesti. Haastatteluja annetaan kantakuppiloista ja ryyppyputkista kerrotaan estoitta. Uutisvuodossa kirjailija Jari Tervo ilahtuu joka kerta suunnattomasti, kun saa palkinnoksi pullollisen viinaa. Ovatko syynä kulttuurihistorian tarjoamat kirjailijamallit vai mikä? Minä en todellakaan tiedä.

En halua tuomita ketään tai sanoa, ettei alkoholin ja kirjoittamisen yhdistelmää tulisi suvaita ollenkaan. Jokainen kirjoittakoon tavallaan, alkoholin kanssa tai ilman. Minun kirjoittajaelämääni alkoholi ei kuitenkaan kuulu. Kirjoitan mieluiten aamulla, luonnollisen mielikuvitukseni voimaan luottaen. Vain pari kertaa kuluneen vuoden aikana olen istahtanut kirjoituspöytäni ääreen punaviini- tai camparilasi toisessa kädessäni ja silloinkin olen turvautunut alkoholiin vain siksi, että olen halunnut saada apua nukahtamisvaikeuksiini. Tulen viinistä lähinnä vain raukeaksi ja usein jo kahden lasillisen jälkeen nukkumaan käyminen alkaa tuntua houkuttelevalta ajatukselta.

Mitä luulette arvoisat lukijani, ovatko kaltaiseni kirjoittajat harvinaisia poikkeuksia vai onko käsityksemme juoposta kirjailijasta pelkkä sitkeästi elävä myytti? Nyt haluan kuulla kokemuksianne alkoholista ja kirjoittamisesta. Sivun oikeasta yläkulmasta löytyy epävirallinen kysely, jonne voitte käydä jättämässä vastauksenne. Kun ottaa huomioon blogini valikoituneen yleisön, vastauksesta tulee luonnollisesti sen mukainen, mutta ei anneta sen häiritä.

Varsinainen kysymys kuuluu seuraavasti:

Kuinka usein sinä juot alkoholia kirjoittaessasi tai kirjoitustyösi vuoksi?

Toivottavasti aihe herättää myös laajempaa keskustelua. Millaisia kokemuksia ja mielipiteitä teillä on alkoholista ja kirjoittamisesta?

torstai 12. elokuuta 2010

Välttelyä ja väsymystä

Hapuileva alku alkaa olla jo viidentoista ensimmäisen sivun osalta historiaa. Vaikka tärkeimmät juonenkäänteet ovat säilyttäneet asemansa lähes muuttumattomina, tapahtumat käynnistyvät nyt huomattavasti vilkkaammin ja sujuvammin kuin aiemmin. Keskeisimpien kohtausten välistä olen deletoinut kaiken turhan jaarittelun ja jatkon kannalta epäolennaiset sivuhenkilöt olen raivannut armotta taustalle. Nyt ääneen pääsevät todenteolla ne, jotka ovat äänessä myöhemminkin.

Olen todella tyytyväinen siitä, että tajusin alun heikkouden jo keväällä. Olisi ollut tosi harmillista, jos olisin lähettänyt käsikirjoitukseni kustantamolle aikaisemmin ja tajunnut vasta jälkikäteen miten olisin voinut sitä vielä parantaa. Nyt kevään ja kesän mittaan minulla on ollut kylliksi aikaa haudutella ongelmia mielessäni ja siksi alun karsiminen on sujunut tähän asti melko vaivattomasti. Silti minusta tuntuu, että olen edennyt aivan liian hitaasti.

Hitauteeni on kolme syytä: päivä päivältä kasvava työuupumus, keskittymiskyvyn puute ja kirjoittamisen tietoinen välttely. Kaksi ensimmäistä kohtaa liittyvät keskeisesti yhteen ja kolmas on niiden välitön seuraus. Minulla ei ole yleensä tapana vältellä ”klassikkojani” tai kirjoittamista ylipäätään, sillä molemmat ovat niin iso osa elämääni, etten oikein osaa elää ilman niitä. Nyt en vain jaksaisi enää yhtään. Onneksi kesätöitä on jäljellä enää ensi viikko ja sitten pääsen viettämään viikon ”loman”.

Olisin halunnut lähettää käsikirjoitukseni kustantamoihin jo ensi viikon aikana, mutta näissä olosuhteissa työn valmistuminen alkaa vaikuttaa täysin mahdottomalta. Ensin pitäisi saada luvut 1 ja 2 siihen malliin, että voisin antaa ne luettavaksi jollekin. En tiedä kehtaanko enää vaivata luottohenkilöäni ja jos kehtaan, vaadin saada maksaa siitä myös palkkaa. Äitini lukisi kirjan alun tietysti mielellään (hän odottaa sitä jo oikein kieli pitkällä!) mutta en oikein usko, että hän on oikea henkilö antamaan monipuolista kritiikkiä... Kaiken lisäksi hän lukee aivan erilaista kirjallisuutta kuin mitä oma ”klassikkoni” edustaa.

Jos ihmettä ei tapahdu, en saa klassikkoani potkaistua pesästä ennen elo- syyskuun vaihdetta. Se tuntuu valehtelematta masentavalta. Olisin niin kovasti halunnut pitää viikon 34 lomaa ihan kaikesta: työstä, opiskelusta, tietokoneella kirjoittamisesta, kaupungista ja sosiaalisesta elämästä, mutta nyt alkaa näyttää uhkaavasti siltä, että joudunkin ottamaan klassikkomasiinan kaveriksi reissuun mukaan. No, ei sille kai mitään voi. Jos kirjoitan ahkerasti koko viikon, saan alun mahdollisesti valmiiksi ennen kuin yliopiston syyslukukausi alkaa.

Minun piti kirjoittaa teille tänään ihan muusta aiheesta, mutta päädyinkin sitten vinkumaan teille surkeuttani. Anteeksi. Jos teillä on vinkkejä siihen miten vastahakoinen, ahdistunut ja jatkuvasta univajeesta kärsivä kirjoittaja saadaan viihtymään hereillä kirjoituspöytänsä ääressä, otan viestejä ilomielin vastaan.

lauantai 7. elokuuta 2010

Millainen on hyvä kansikuva?

Näinä viimeistelyn viimeisinä viikkoina mielessäni on herännyt kaikenlaisia kysymyksiä. Yksi niistä koskee kirjan kansikuvaa. Tällainen spekulointi on tietenkin ylioptimistista ja täysin ennenaikaista, mutta joillakin ajatuksilla sitä on kirjoittajankin päänsä täytettävä. Olen myös miettinyt saako kirjailija itse vaikuttaa kirjansa ulkoasuun ja jos saa, kuinka paljon hänen sanansa painaa? Voiko hän tyrmätä kustantamon tarjoaman ehdotuksen ja vaatia tilalle toista? Saako hän halutessaan suunnitella ja toteuttaa kannen itse? Viisas ottaa näistä asioista selvän heti kustannussopimusta tehdessä.

Jostain syystä olen jäänyt siihen luuloon, että kirjan kansi on yksi niistä asioista, joista kustantamo haluaa päättää. Sama koskee tietenkin kirjojen takakansitekstejä, jotka minun ymmärtääkseni ovat lähtöisin anonyymien kustannustoimittajien kynistä. Kirjailija itse saa äänensä kuuluviin vasta kansien välissä, mutta jääkö koko teksti lukijoilta lukematta, jos kirjan kansikuva antaa teoksesta aivan väärän vaikutelman? Kirjastojen hyllyjä tonkiessani olen monesti miettinyt ovatko kannet olleet tekijöilleen mieluisia. Osa kansikuvista on nimittäin aivan hirveitä. Kauneus on tietenkin aina katsojan silmässä, mutta omalla kohdallani moni kirja on jäänyt hyllyyn ihan vain kannen takia.

Millainen sitten on hyvä kansikuva? Se mikä toisesta on aivan hirveä voi totta kai olla toisen mielestä aivan äärettömän hieno, mutta tarkastellaan tätä kysymystä nyt mieluummin yleisellä kuin yksityisellä tasolla. Tässä kuusi kansikuvaryhmää, jotka tulivat mieleeni ensimmäisinä. Tätä listaa saa sitten vapaasti täydentää ja kommentoida, sillä käsittelen kohtia tietenkin omasta näkökulmastani. (Nyt puhutaan sitten kaunokirjallisten teosten kansikuvista, jota omakin ”klassikkoni” edustaa.)

Maisemavalokuvat: Toimivat yleensä aina. Parhaimmillaan ne vangitsevat kirjan tunnelman ja auttavat lukijaa romaanin kuvaaman miljöön hahmottamisessa. Huonoimmillaan valokuvakannet ovat mitäänsanomattomia ja harmittavan heikkotasoisia. Liiallinen kuvankäsittely voi antaa kirjasta halvan vaikutelman.

Maalaukset: Sopivat hyvin historiallisiin romaaneihin. Esimerkiksi kirjan Tyttö ja helmikorvakoru kanteen en kertakaikkisesti voisi kuvitella muuta kuin Vermeerin samannimisen maalauksen. Usein maalaus tekee kirjasta arvokkaan näköisen ja saa odottamaan tarinalta paljon.

Abstraktit aiheet: Luovat modernin vaikutelman, mutta eivät useimmiten herätä kiinnostustani. Ei-esittävä kansikuva voi myös tehdä kirjasta hankalan oloisen ja vaikeasti lähestyttävän. Jos kansi ei herätä ajatuksia, herättääkö tekstikään? Tällaiset ajatukset ovat vaarallisia silloin, kun lukijana pohdin poimisinko kirjan mukaani vai en. Joskus tästäkin ryhmästä löytyy kyllä helmiä.

Kirjaa varten tehdyt maalaukset ja piirrokset: Mitä taitavammin tehty kansikuva, sitä myönteisempiä ajatuksia se minussa herättää. Taitamattomasti piirretty kansi antaa kirjasta kuin kirjasta huolimattoman vaikutelman. Tökerösti piirrettyihin kansiin törmää valitettavan usein nuorten kirjoissa.

Esineet: Herättävät usein mielenkiintoni. Ovatko ne tärkeitä motiiveja kirjan juonen kannalta? Tässäkin ryhmässä hyvä sommittelu on kaiken a ja o.

Ihmishahmot: Vaarallisin ryhmä. En pidä siitä, että kirjan kannessa on kuvia ihmisistä, olivat ne sitten valokuvia tai piirrettyjä kuvia. Haluan luottaa omaan mielikuvitukseeni ja kirjailijan kykyyn kuvata omat henkilönsä. Ensimmäistä kertaa Sinuhe Egyptiläistä lukiessani olin alusta asti katkera siitä, että kirjan kanteen piirretty kuva vangitsi ajatukseni enkä saanut tilaisuutta kuvitella Sinuhesta omanlaistani. Kaptahista ja kirjan muista keskeisistä henkilöistä syntyi onneksi toinen toistaan loistavampia mielikuvia! Sinuhe sen sijaan jäi yhtä kasvottomaksi kuin kannen piirroskuva.

Kansikuvan ja kirjan keskinäinen yhteensopivuus on ensiarvoisen tärkeä seikka. Tässä vielä lyhyt yhteenveto niistä asioista, jotka mielestäni tekevät kannesta onnistuneen. Kohdat ovat täysin mielivaltaisessa järjestyksessä.

  • Kuva on huolellisesti tehty ja hyvin sommiteltu
  • Kuva on uskollinen kirjan hengelle
  • Värimaailma on tarkoin harkittu
  • Kuvan aihe on valittu tarinan ehdoilla
  • Kansi herättää ajatuksia, mutta ei paljasta liikaa
  • Kansikuva jää lukijan mieleen
  • Etu- ja takakansi muodostavat tyylikkään ja yhtenäisen kokonaisuuden
  • Lukijan oma mielikuvitus lähtee välittömästi lentoon
  • Valittu kuva-aihe herättää tunteita
  • Otsikon ja muiden tekstien kirjasimet sopivat kansikuvan kanssa tyylillisesti yhteen

Tuleeko teille mieleen vielä muita asioita vai oletteko jostakin kohdasta aivan eri mieltä? Missä kirjassa on teidän mielestänne paras näkemänne kansikuva? Millaisen kansikuvan haluaisitte omaa kirjaanne? Kommenttinne ovat tervetulleita, kuten aina.

perjantai 6. elokuuta 2010

Vaikuttavin auringonlasku on valittu

Äänestys vaikuttavimmasta auringonlaskusta ratkesi eilen. Äänestyksessä annettiin 14 ääntä, joista 1 tuli teknisten ongelmien vuoksi kommentin muodossa. Yksikään kuva ei jäänyt ilman ääntä, mikä kertookin hyvin ihmisten erilaisista kauneuskäsityksistä. Toiset eivät osanneet edes valita yhtä suosikkia ja sekin on ihan ymmärrettävää. Jos jatkossa järjestän tämäntyyppisen kyselyn, annan valita äänestyksessä useampia vaihtoehtoja. Silloin ne, jotka pitävät tasapuolisesti kaikista, voivat myös äänestää kaikkia!

Kilpailussa äänet jakautuivat seuraavasti:

KUVA 1 maanantai 12.7 --- 2 ääntä (14%)
KUVA 2 tiistai 13.7 --- 4 ääntä (29%)
KUVA 3 keskiviikko 14.7 --- 1 ääni (7%)
KUVA 4 torstai 15.7 --- 5 ääntä (joista yksi kommenttina) (36%)
KUVA 5 perjantai 16.7 --- 1 ääni (7%)
KUVA 6 lauantai 17.7 --- 1 ääni (7%)

KUVA4 voitti lopulta viidelllä äänellä. Toiseksi tuli KUVA2 neljällä äänellä ja kolmanneksi KUVA1, joka sai kilpailussa kaksi ääntä. Kiitos kaikille äänestäneille! Voittajakuvaa voi käydä ihailemassa blogin sivupalkissa.

Tässä vielä yksi, hieman erilainen kuva voittaja-auringonlaskusta.

tiistai 3. elokuuta 2010

Tarinan juurilla

Olen lopultakin edennyt korjauksissa siihen pisteeseen, että jäljellä on enää vain alku. Tämä saattaa kuulostaa hieman nurinkuriselta, mutta jotenkin näin pääsi käymään. Edettyäni korjauksissa kirjan puoleen väliin saakka huomasin, että olen käsitellyt alussa liikaa sellaisia henkilöitä, joiden osuus tulevissa tapahtumissa jää kovin vähäpätöiseksi. Nyt aion korjata asian ja keskittyä alusta alkaen kirjani keskeisimpiin henkilöihin.

Tuntuu hurjalta, että tämä on mahdollisesti viimeinen kerta, kun palaan tapahtumissa niiden alkupisteeseen. Se on kuitenkin tehtävä, jotta saan ensimmäiset luvut samalle tasolle kirjan loppuosan kanssa. Ihan kaikkea en kuitenkaan muuta. Poistan muutaman turhan kohtauksen ja korvaan ne toisilla. Kirjan ensimmäiset kappaleet ja parhaimmat tilannekuvaukset saavat jäädä, mutta niiden seuraksi on tulossa aivan uutta tekstiä.

Kokonaan uuden tekstin tuottaminen tuntuu yhtäaikaisesti innostavalta ja pelottavalta. Rakastan raakatekstin kirjoittamista, mutta samalla pelkään, että omat kriteerini ovat editointiurakan myötä nousseet kohtuuttoman korkeiksi. Asiaa ei tietenkään yhtään helpota tieto siitä, että alku on monessa suhteessa kaikkein tärkein. Sen perusteella lukija (tai kustannustoimittaja…) tekee arvionsa siitä, onko kirja lukemisen arvoinen vai ei.

Töihin pitäisi nyt kuitenkin ryhtyä. Tunnistan oman vastahakoisuuteni, mutta yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja vääntäytyä klassikkomasiinani ääreen aina, kun minulla on kirjoittamiselle riittävästi aikaa. Aloitusvaikeuksia lisää entisestään se, että olen jo pitkään ollut kirjan loppuosan tunnelmissa. Nyt pitäisi sitten tyhjentää pää kaikesta siitä ja olla niin kuin mitään ei olisi vielä tapahtunutkaan. Yritän nyt asennoitua uudelleen kirjani lähtötilanteeseen ja innostua siitä. Ihan helppoa se ei kuitenkaan ole.


Huomenna ratkeaa mikä postauksen ”Vaikuttavin auringonlasku” kuvista osoittautuu kaikkein suosituimmaksi. Vielä ehditte äänestää, jos ette ole sitä vielä tehneet. Voittajakuva saa vakituisen paikan blogin sivupalkissa.