maanantai 27. syyskuuta 2010

Kirjoista saatuja vastauksia

Ahmu haastoi minut analysoimaan omaa elämääni ja vastaamaan kuuteentoista kysymykseen kirjahyllystäni löytyvien kirjojen nimillä. Tältä siis kuulostaa Satakielen elämä kirjoina.

1. Oletko mies vai nainen?
Nainen nollapisteessä

2. Kuvaile itseäsi.
Luova mieli

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Sokkopeli

4. Kuinka voit?
Länsirintamalta ei mitään uutta

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Labyrintti

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Pompeji

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Pieni ystävä

8. Mikä on lempivärisi?
Tuhat loistavaa aurinkoa

9. Millainen sää on nyt?
Tuulen viemää

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Auringon asema

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Mennyt maailma

12. Millainen on parisuhteesi?
Sadan vuoden yksinäisyys

13. Mitä pelkäät?
Pimeyden sydän

14. Päivän mietelause.
Ennen päivänlaskua ei voi

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Tutki ja kirjoita

16. Miten haluaisit kuolla?
Katoamispiste

Kaikki blogini lukijat, jotka haluavat kokeilla samaa, voivat vapaasti niin tehdä! Tällä viikolla blogiin on tulossa myös uusi kirjoitus.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Ylikierroksilla

Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen laiminlyönyt ”klassikkoani” koko syyskuun ajan. Toivon, että saan muutettua tilanteen entiselleen mahdollisimman pian, mutta keinoni alkavat olla vähissä. Täyspäiväinen opiskelu ja kirjoittaminen ovat hankala taistelupari, sillä molemmat ovat minulle tämänhetkisessä elämässäni todella tärkeitä. Haluan suorittaa yliopistotutkinnon lähes yhtä kiihkeästi kuin kirjoittaa ”klassikkonikin”.

Nyt kirjoittaminen on kuitenkin joutunut taistossa tappioasemaan. Se saa minut tuntemaan itseni vaillinaiseksi ja tyytymättömäksi, vaikka samanaikaisesti minulla olisi aihetta mitä suurimpaan iloon. Olen nimittäin lopultakin löytänyt oikean paikkani tässä maailmassa enkä ole enää niin hukassa opintojeni kanssa kuin joitakin vuosia sitten. Samalla olen kuitenkin hukkaamassa osan itsestäni. Viime aikoina olenkin pohtinut usein, voiko ihminen panostaa täysillä kahteen asiaan yhtäaikaisesti.

Olen kokeillut aikatauluttamista ja merkinnyt kalenteriini työpäivät, luentojen ajankohdat ja ne tunnit, jotka käytän opiskelutöihin ja kirjatenttiin lukemiseen. Näiden tuntien ulkopuolelle jää vapaa-aika, jonka voin vapaasti käyttää kirjoittamiseen ja pianon soittamiseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä homma ei toimi. Olen huomannut, että liika suunnitelmallisuus tappaa luovuuden minusta eikä sovi minulle ollenkaan. Kirjoittamiseni ei kulje kello kaulassa tai suostu taipumaan aikataulujen määräämiin rajoihin. Kaiken lisäksi pakollisten töiden jälkeen olen usein niin väsynyt, etten jaksa tehdä enää mitään järkevää. Ja osa ajasta menee tietenkin pakollisiin arkipäivän rutiineihin: siivoamiseen, tiskaamiseen ja kaupassa käyntiin jne.

Ensi viikolla aion kokeilla aikataulujen sijaan epäsäännöllistä elämäntyyliä. En suunnittele päiviäni etukäteen (ainakin yritän olla suunnittelematta) ja koetan ehtiä klassikkomasiinan ääreen niin usein kuin mahdollista. Yritän myös pitää kiinni siitä hahmotelmasta, jonka laadin viimeksi ”klassikon” alkua lukiessani. Listasin alusta puuttuvat kohtaukset kronologiseen järjestykseen ja totesin, etten halua kirjoittaa ensimmäisen lukuun enää muuta kuin yhden muutaman sivun kohtauksen. Sitten siirryn toiseen lukuun, jonka pitäisi olla ensimmäistä paljon helpompi tapaus.

Tiedän nyt aivan tarkalleen mitä olen tekemässä, mutta tällä hetkellä suurin ongelmani on se, etten hallitse elämääni sen paremmin kuin kirjoittamistanikaan. Miksi elämä voi olla yhtäaikaisesti niin ihanaa ja vaikeaa? Yhtään helpommaksi tilannettani ei tee se, että nukahtamisvaikeuteni palasivat heti yliopiston alettua. Syy on tietenkin aivan ilmeinen. Käyn jatkuvasti ylikierroksilla ja menen nukkumaan pää täynnä keskeneräisiä ajatuksia. Niin jännittyneessä mielentilassa nukahtamisesta on turha edes haaveilla eikä silloin ole mikään ihme, että katson kelloa vielä puoli kahden ja kolmen aikaan yöllä.

Raportoin teille edistymisestäni myöhemmin. Nyt menen katsomaan miltä "klassikkojeni" maailmassa näyttää.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Seitsemän uutta asiaa

Sain Ahmulta iki-ihanan tunnustuksen, joka ilahdutti minua suunnattomasti! Kuten tunnustuksiin yleensä, tähänkin liittyy tehtävä. Minun pitäisi nyt luetella itsestäni seitsemän asiaa, joita useimmat teistä eivät tiedä.


  1. Opin lukemaan, kun olin 7-vuotias. Istuin sänkyni päällä jalat ristissä aapiskirja sylissäni ja tutkailin läksyksi saatua sivua. Yhtäkkiä kirjaimien muodostavat salaperäiset koodit avautuivat silmissäni ja muuttuivat täysin ymmärrettäviksi sanoiksi. Hetki oli taianomainen ja muistan sen vieläkin. Aloin saman tien lukea aapiskirjan lopusta tekstauksella kirjoitettuja tarinoita ja olin itsestäni hyvin ylpeä.
  2. Kun olin pieni, halusin syödä ruokani eri lautasilta, sillä eri ruuat eivät saaneet koskettaa toisiaan. Nykyään en ole enää niin tarkka, mutta en voi vieläkään sietää ajatusta perunasta ja kastikkeesta. Hyi olkoon!
  3. Loppukesästä olen kehittänyt itselleni hyvänlaatuisen riippuvuuden vesimeloniin. Syön viikoittain kokonaisen vesimelonin, jonka hankin tavallisesti maanantaina. Yhdestä vesimelonista riittää syötävää noin neljäksi päiväksi ja napostelen sitä yleensä kirjoittaessani ja Hesaria lukiessani.
  4. Seuraan televisiosta Huippumalli haussa sarjaa, vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut muodista tai pinnallisesta elämäntyylistä. Ohjelman katsominen tarjoaa kuitenkin tarpeellisen hengähdystauon kirjoittaja- ja opiskelijaelämästä ja on siksi sen arvoista. Toisinaan on virkistävää katsella ihmisiä, jotka ovat niiiin erilaisia kuin minä.
  5. Olen 1,5 vuotiaan tytön ylpeä täti!
  6. Minulla on absoluuttinen sävelkorva. Jos joku soittaa minulle pianosta jonkin koskettimen, osaan kertoa mikä se on. Taidosta on ollut minulle hyötyä vain musiikin teorian säveltapailutunneilla joskus vuosia sitten. Melodiadiktaatit olivat minulle todella helppoja, koska sävelet paljastivat minulle vastaukset ilman että minun tarvitsi vaivata päätäni ollenkaan. Kirjoitin vain nuotit viivastolle ja haukottelin, kun muut vielä uurastivat.
  7. Olen viime päivinä ollut huolissani blogini kohtalosta. En haluaisi lopettaa Satakielen sanoja, mutta  valitettavasti sekin ajatus on käynyt mielessäni. Minulle on kyllä vielä monia aiheita, joista haluaisin tänne kirjoittaa, mutta opiskelu ja työ vievät nyt enemmän aikaa kuin koskaan...
Lopuksi haluan ojentaa tämän tunnustuksen vielä Vaivanpalkalle, Rooibokselle, Peikolle, Tuurelle ja Kahil77:lle! En nyt muista oletteko jo saaneet tämän tunnustuksen, mutta väliäkö sillä! Olette minunkin puolestani tämän ansainneet. :)

tiistai 7. syyskuuta 2010

Alun kolme hankaluutta

Romaanin aloittaminen on aina vaikeaa, mutta hankaluudet eivät välttämättä lopu vielä siihen. Koko alku on täynnä haasteita, jotka hellittävät vasta sitten, kun tarina alkaa kantaa itse itseään. Sitä ennen kirjoittajan on kuitenkin kynäiltävä tarinalleen ymmärrettävä lähtötilanne, jonka varaan juonta on hyvä alkaa rakennella.

Alussa kaikki on lukijalle aivan uutta. Siksi hänet pitää ikään kuin perehdyttää niihin asioihin, joita tarinan sujuva ymmärtäminen jatkossa vaatii. Tämä edellyttää ehkä jonkin verran selontekoa lähtötilanteesta ja siihen johtaneista tekijöistä sekä miljööstä, joka näyttäytyy alun tapahtumien taustalla. Jokaisella alulla on tietysti aivan omat vaatimuksensa. Toiset tarinat edellyttävät enemmän pohjustusta kuin toiset.

Kohta kaksi koskee henkilöiden esittelyä, mikä pitäisi osata tehdä yhtäaikaisesti luontevasti ja huomaamattomasti kirjan ensimmäisen tapahtumien, selontekojen ja dialogien lomassa. Samalla pitäisi jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja päättelylle, ja pitää huoli siitä, ettei henkilöiden puhe ja toiminta ole ristiriidassa muun kerronnan kanssa. Ihanteellisinta tietysti olisi, jos kaikki henkilöt voisivat tehdä itsensä tunnetuiksi dialogin kautta, mutta aina se ei onnistu. Usein lukijalle täytyy tarjoilla myös raakaa faktatietoa. Näitä asioita ovat mm.
  • Henkilön nimi / ammatti / tunnetila / ulkoinen olemus
  • alun toiminnan tavoitteet / syy
  • muiden asenteet henkilöä kohtaan
    jne. jne.
Kaikkea ei tietenkään tarvitse kertoa heti eikä pidäkään kertoa. Tärkeintä on keskittyä tarinan kannalta olennaisimpiin henkilöihin eikä jaaritella sivukaupalla yhdentekevistä sivuhenkilöistä (niin kuin minä). Lukijan kyky omaksua uutta tietoa on nimittäin rajallinen eikä hän tule ensilukeman perusteella muistamaan kaikkia henkilöitä. Hyvä, jos hän muistaa päähenkilön lisäksi muutaman tärkeän sivuhenkilön.

Alku on hankala kolmannestakin syystä. Romaanin ensimmäinen viidennesosa on aivan valtavan tärkeä, koska sen perusteella kirjan on todistettava itsensä lukemisen arvoiseksi. Vain ystävämme ja sukulaisemme suostuvat lukemaan kirjoituksemme alusta loppuun mukisematta, mutta muut ihmiset ovat tuomioissaan paljon armottomampia. Kaikkein säälimättömimpiä ovat tietysti kustannustoimittajat, jotka tekevät ratkaisunsa monesti paljon vähäisemmän lukemisen kuin ensimmäisen viidesosan perusteella.

Minulle yksi viidesosa kirjan koko pituudesta toimii yleensä hyvänä mittarina sille, kannattaako kirja lukea loppuun vai ei. Samaa sääntöä olen luonnollisesti yrittänyt soveltaa omaan ”klassikkooni”. Tavoitteeni on ollut, että ensimmäisen viidesosan jälkeen lukija pystyy lukemaan kirjaani tietoisena sen keskeisimmistä henkilöistä ja niistä taustatiedoista, jotka ovat jatkon kannalta välttämättömiä tai vähintäänkin suositeltavia.

Alun tärkeys aiheuttaa luonnollisesti suorituspaineita. Alun pitäisi olla vakuuttava, koukuttava ja samalla informatiivinen olematta kuitenkaan puiseva tai liian kuormittava. Se on haasteellista tai rehellisemmin sanottuna äärimmäisen vaikeaa. Näistä edellä mainituista syistä oma alun uudelleenkirjoittamiseni on edistynyt tuskastuttavan hitaasti. Lisäksi olen jopa aivan tietoisesti alkanut vältellä jäljellä olevaa työurakkaani. Kirjoittaminen on paljon mukavampaa silloin, kun tarina on täydessä vauhdissa.

Toinen syy hitaaseen edistymiseeni on se, että kärsin loppuunsaattamisen vaikeudesta ja opintojen alkamisen aiheuttamasta mullistuksista. Luottohenkilöni tuomio on sen sijaan pysynyt muuttumattomana. Satakieli hautoo ”klassikkoaan”. Osittain hän on varmaan ihan oikeassa... Viime päivinä minusta on alkanut tuntua pelottavasti siltä, etten tällä hetkellä haluakaan saada valmista. Lisäksi päässäni on yhtäaikaisesti aivan liikaa häiritseviä ajatuksia enkä tiedä miten saisin nollattua itseni.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Kirjoituspöydän ääressä

Rooibos kirjoitti elokuussa kirjoituspöydästään ja sen päällä lojuvista tavaroista ja ajattelin nyt tarttua samaan aiheeseen.

Kirjoituspöytäni on perintökalleus ja sain sen mukaani kesämökkipaikkakunnaltani, kun olin 12-vuotias. Alun perin kirjoituspöytä kuului isoukilleni, joka isäni mukaan oli melkoisen innokas seuraihminen ja kulttuuriväen ystävä. Siksi on aivan mahdollista, että joku ihan kuuluisakin kirjailija on joskus nojaillut pöytäni kulmaan! Asioiden todellisen laidan tietää kuitenkin vain kirjoituspöytä itse ja pöytien tapaan se pitää salaisuutensa mieluummin omana tietonaan.

Kirjoituspöytäni on todella hieno ja olen siitä tavattoman ylpeä. Se on sävyltään pähkinän ruskea ja siinä on kolme vetolaatikkoa: yksi pieni molemmissa yläkulmissa ja niiden keskellä yksi iso. Molempien pikkulaatikoiden alapuolelta löytyy pitkulaiset kaapinovet. Oikeanpuoleisen oven takaa paljastuu neljä vedettävää puulaatikkoa ja vasemmanpuoleinen kaapinovi kätkee sisälleen kolme hyllyä. Pöytätasoa kiertää puinen kehikko ja sen sisään on upotettu keinonahkalla päällystetty kirjoitustaso.


Kirjoituspöydän päällä lepää klassikkomasiinani eli HP:n yhden gigan kannettava tietokone, jolla kirjoitan romaanejani. Nykyään tietokoneessa on kaksi gigaa, koska ystävällinen ATK-tukihenkilöni asensi siihen vuosi sitten lisämuistin, jonka ansiosta Word 2007 toimii nyt ongelmitta. Tietokoneen takana on kesän aikana valtavankokoiseksi kasvanut kiinanruusu, joka nykyisessä koossaan toimii myös mainiona näköesteenä. Printteri on pikkupöydällä kirjoituspöydän vieressä.

Pöydän vasemmassa kulmassa nököttää messinkinen pöytälamppu ja toisessa päädyssä Packard Bellin skanneri, jonka ATK-tukihenkilöni minulle ystävällisesti lahjoitti. Skannerin päällä lojuu muutamia Helsingin Sanomista leikattuja kulttuurisivuja ja kaksi postin pakkauslaatikkoa, joihin aion pakata kohta valmistuvan käsikirjoitukseni. Myös muuta sekalaista roinaa löytyy: teippirulla, penaali, kolmen ensimmäisen luvun paperiprintti muovitaskussaan, kännykkä, vesilasi, pihdit, herätyskello, muovinen hiuspidike, Vaughan Williamsin sinfoniat kokoelmana, vanha yliopistokalenteri jne.

Osa tavaroista on aivan väärillä paikoillaan. Esimerkiksi pihdit kuuluisivat tietenkin työkalupakkiin ja CD:t telineeseen, mutta lojukoot nyt pöydällä vielä tämän illan. Siivoaminen on saanut odottaa jo niin pitkään, että se voi hyvin odottaa vielä tämän illan, huomisen ja vielä ylihuomisenkin. Minä taidan keittää nyt kupillisen teetä ja nauttia sen ihan kaikessa rauhassa. Syksyn tullen tuntuu taas ihan kivalta olla kotona Helsingissä ja oman kirjoituspöydän ääressä.