Peritekstien kiinnostavuudesta: lukijan näkökulma

Kirjoitin marraskuun alussa periteksteistä ja järjestin aiheesta pienimuotoisen kyselyn. Olen pahoillani, etten ole ennättänyt eritellä tuloksia aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kyselyssä sai valita niin monta peritekstiä kuin halusi ja kysymys kuului:

Mitä alla mainituista periteksteistä yleensä luet?

Periteksti (annetut äänet / prosenttiosuus kaikista vastanneista / X=Satakielen valinta)

Kirjan nimi 21 / 100 % / X
Kirjailijan nimi 21 / 100 % / X
Takakansiteksti 19 / 90 % / X
Omistuskirjoitus 16 / 76 % / X
Kustantaja 12 / 57 % / X
Kirjailijan esittely 14 / 66 %
Kirjailijan esipuhe 12 / 57 %
Kustantajan tai muun henkilön kirjoittamat alkusanat 9 / 42 %
Itsenäiset runonsäkeet tai mietelauseet 18 / 85 % / X
Itsenäinen johdantokappale 13 / 61 % / X
Liitemateriaali 7 / 33 %
Kirjailijan kiitossanat 11 / 52 % / X

Luettelon ensimmäiset kaksi (Kirjan nimi ja Kirjailijan nimi) keräsivät odotetusti kaikkien vastaajien äänet. Oli ehkä vähän hassua edes laittaa niitä tähän kyselyyn, sillä jos lukee kirjan, teoksen otsikon ja tekijän nimen lukee jokseenkin väistämättä. Takakansitekstin suosio oli lähes tulkoon yhtä odotettua, sillä moni lukija valitsee kirjan juuri sen perusteella. Minuakin takakansiteksti kiinnostaa ja luen sen jopa silloin, kun joku on suositellut kirjaa luettavakseni. Takakansiteksti auttaa hahmottamaan mistä kirjassa on kyse ja toimii myös eräänlaisena johdatuksena tarinamaailmaan.

Seuraavaksi ruksasin luettelostani omistuskirjoituksen ja kustantajan. Omistuskirjoituksen luen lähinnä tottumuksesta, koska se tulee vastaan heti kirjan ensimmäisiä sivuja selaillessa. Kustantajan nimen tarkistan myös, luullakseni siksi, että olen itsekin yrittänyt julkaista kirjaa, joskin tuloksetta. Olen ajatellut, että kustantamon julkaisemat kirjat auttaisivat luomaan jonkinlaisen käsityksen kustantamon linjasta ja kirjamausta, mutta tällainen spekulointi lienee lopulta turhaa. Luen nimittäin suurimmaksi osaksi käännöskirjallisuutta, mikä antaa mahdollisesti hyvin vääristyneen kuvan kustantamoiden kotimaan ohjelmista. Pitäisi siis lukea kotimaista, jos haluaisi arvailla julkaisuohjelmaa, vaikka todennäköisesti nekin tulkinnat ohjaisivat lopulta harhaan. Käsittääkseni kustannustoiminta on harvinaisen mielivaltaista ja intuitiivista bisnestä, ainakin siinä vaiheessa, kun sopivia käsikirjoituksia haetaan.

Kirjailijan esittelyä, esipuhetta tai kustantamon tai muun henkilön kirjoittamia alkusanoja en lue kuin harvoissa yksittäistapauksissa. Pääsääntöisesti olen kiinnostuneempi itse tarinasta ja siksi, päästäkseni nopeammin itse asiaan hyppään armottomasti kaikenlaisten alkusanojen yli. Puoli-itsenäiset runonsäkeet/mietelauseet tai johdantokappaleen luen poikkeuksetta aina, sillä miellän niiden liittyvän kiinteästi kirjan varsinaiseen sisältöön eli tarinaan. En kuitenkaan voi sanoa pitäväni niistä erityisesti, sillä ne tuntuvat minusta vähän hankalilta ja päälleliimatuilta, ainakin siinä vaiheessa, kun olen vasta aloittamassa kirjan lukemista. Toisin sanoen minusta on mukavampi päästä heti käsiksi tarinaan ja siksi minusta tuntuu työläältä joutua heti ajattelemaan mitä tekemistä runolla tai proosakatkelmalla on minkään kanssa. Taidan olla lukijana vähän kärsimätön, sillä pidän runoja pikemminkin hidasteena kuin erityisenä hienoutena ja harvoin palaan niihin kirjan lukemisen jälkeenkään.

Liitemateriaaliakaan en lukiessani juuri selaile, vaikka myönnän, että joissakin tapauksissa ylimääräinen taustatieto lunastaa kyllä paikkansa. Esimerkiksi henkilöluettelo on mielestäni erittäin lukijaystävällinen liite, sillä harvalla meistä on nykyisin mahdollisuutta lukea kirjaa yhdeltä istumalta tai edes kahden tai muutaman päivän sisällä. Joskus kirja joutuu siis odottelemaan pöydän kulmalla pidempiäkin aikoja ja siinä ajassa moni tärkeä sivuhenkilö ehtii unohtua. Muita liitteitä en paljoakaan tutkiskele, jollei kysymys ole jostakin poikkeuksellisen mukaansatempaavasta kirjasta, joka saa loppuessaan janoamaan lisää. (Tässä kyselyssä liitemateriaali keräsi itselleen ylivoimaisesti heikoimmat prosentit. Vain kuusi kyselyyn vastanneista osoitti kiinnostuksensa niitä kohtaan.)

Kirjailijan kiitossanat kiinnostivat kyselyssä kahtatoista vastaajaa, joista minä olin yksi. Luen siis kiitossanat, mutten läheskään aina kirjailijan esittelyä. Myönnän, että toimintani on hieman ristiriitaista, mutta tähänkin kummallisuuteen on syynsä. Tylsimmillään kiitossanat ovat pelkkiä nimiluetteloita, mutta joskus niissä kerrotaan lyhyesti myös teoksen syntyhistoriasta, mikä on kirjoittajan näkökulmasta katsottuna monesti todella kiinnostavaa. Joskus kiitossanoissa kerrotaan myös pahimmista kriiseistä ja kiitetään niitä, jotka ovat auttaneet kirjailijaparkaa vaikeimpien aikojen yli. Kirjoittajana totta kai tiedän, että kirjoittamiseen liittyy paljon luomisen tuskaa tai ajoittaista uskonpuutetta, mutta joskus on mukava päästä lukemaan se ihan kovien kansien välistä.

Kirjoitan periteksteistä myöhemmin myös kirjoittajan näkökulmasta, sillä kirjoittaja- ja lukijaminäni ovat usein eri mieltä keskenään.