Satakielen sanoin

Ajatus alkaneen vuoden aluksi

2012-01-01T20:22:00.000+02:00

Vuoden ensimmäisenä päivänä on hyvä syy jättää menneen vuoden vastoinkäymiset taakse ja katsoa avoimesti tulevaan. Edessä on vielä paljon kulkemattomia polkuja ja mahdollisuuksia, joita en ole ehtinyt toistaiseksi ajatella riittävän pitkälle.

Tänään hajanaiset ajatukseni kiteytyivät konkreettisiksi lauseiksi Tommy Hellstenin kirjassa Pysähdy - olet jo perillä, jota lueskelin kuunnellessani Wienin filharmonikkojen perinteikästä uudenvuoden konserttia. Isä ja veljekset Johann ja Joseph Straussin rytmikkäiden melodioiden kajahdellessa taustalla matkasin psykologi Tommy Hellstenin kanssa erään kreikkalaisen ikonimaalarin ateljeehen. Taiteilijan ihailtava ammattiylpeys ja vankka omanarvontunto saivat Hellstenin kirjoittamaan seuraavat sanat:

"Pitää uskoa itseensä ja tekemiseensä, vaikkei mikään vielä viittaa mestaruuteen. Mestaruus tulee ajan myötä, ajan ja sitoutuneisuuden, sinnikkään opettelemisen, nöyrtymisen ja joskus jopa nöyryytetyksi tulemisen kautta. Mestaruus tulee sinne, missä ihminen vuodesta toiseen jaksaa uskoa sisäiseen näkyynsä, vaikka häntä kriitikot pilkkaisivatkin. Se on sankaruutta." (s. 19-20)

Hellsten, Tommy (2011). Pysähdy - olet jo perillä. Helsinki: Minerva kustannus Oy.

Ne, jotka haluavat, voivat vaihtaa sanan mestaruus tilalle sanan 'kustannussopimus' tai jonkin muun itselleen tärkeän tavoitteen. Idea on kaikessa sama, vaikka "kustannussopimus" lienee yksi niistä kaikkein vaikeimmin saavutettavista asioista. Kirjallista tai taiteellista laatua on mahdotonta arvioida, sillä jokainen meistä katsoo kaikkea lukemaansa ja kokemaansa oman elämänpeilinsä kautta. Siksi kaikki ihmisten tekemät päätökset tai arviot ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. Älkäämme siis masentuko. Myös kustannustoimittajat ja kustannuspäälliköt ovat ihmisiä eikä heidän mielipiteidensä tai hylkäyksiensä tarvitse olla meidän oman mestaruutemme mittari. Jokainen meistä oppikoon tuntemaan oman arvonsa itse.

Näillä sanoilla haluan toivottaa hyvää alkanutta vuotta 2012 kaikille teille, jotka luette ja kommentoitte blogiani! Tuokoon se teille menestystä kaikessa mihin ryhdytte. Ja koska tämä on kirjoittajablogi, haluan toivottaa vielä kaikille kirjoittajille ja kirjailijoille inspiroivaa ja kirjallisesti tuottoisaa vuotta. Olen varma, että minä ja te kaikki olemme ehtineet mestaruuden tiellä jo varsin pitkälle.

Auringonlasku mökillä heinäkuussa 2011

Lopuksi haluan vielä kiittää teitä edellisen postaukseni herättämästä keskustelusta ja runsaasta osanotosta. Kiitokset paremmasta mielialastani kuuluu tasapuolisesti teille kaikille!

Tervetuloa uudet lukijat Dee, B. N. ja Katja!!! :)

Avoin kirje Tammelle

2011-12-27T16:30:00.000+02:00

Kustannusosakeyhtiö Tammi,

Lähetin teille esikoiseni tämän vuoden alussa vakuuttuneena siitä, että Tammi olisi yksi Suomen parhaimmista kustantamoista. Samoihin aikoihin lähetin saman käsikirjoituksen myös Otavalle ja Gummerukselle, jotka toimittivat minulle vastauksensa lupaamansa aikavälin sisällä. Teiltä kirjettä ei kuulunut, vaikka sivuillanne lupaatte toimittaa vastauksenne ”viimeistään noin kuuden kuukauden kuluessa”.

Kuusi kuukautta meni ja kesä vaihtui syksyksi, mutta vieläkään posti ei tuonut käsikirjoituksestani minkäänlaista viestiä. Kahdeksan kuukauden jälkeen päätin lopulta soittaa ja kysyä jonkinlaista väliaikatietoa käsikirjoitukseni tilanteesta. Kustantamonne edustaja päätteli, että käsikirjoitukseni oli otettu sivuun, sillä muussa tapauksessa olisin saanut vastauksen jo ensimmäisen kuukauden kuluessa. Tämän sanottuaan hän lupasi lähettää asiasta tiedustelun ja ottaa minuun yhteyttä myöhemmin.

Olin toiveikas, mutta varovainen odotuksissani. En missään vaiheessa uskaltanut unelmoida kustannussopimuksesta, mutta ajatus henkilökohtaisemmasta vastauksesta tuntui ensimmäistä kertaa olevan aivan ulottuvissani. Mutta luvattua yhteydenottoa ei kuulunut, ei kirjettä eikä sähköpostia.

Lopulta soitin toistamiseen sille henkilölle, jolle puheluni oli ensimmäisen kerran yhdistetty ja tiedustelin käsikirjoitustani uudelleen. Tällä kertaa minulle kerrottiin, että käsikirjoituksia oli käyty vastikään läpi eikä minun esikoistani ollut katsottu julkaisuohjelmaan sopivaksi. Kustantamonne edustaja joutui kuitenkin perumaan sanansa tarkistettuaan päätöksen rekisteristänne. Kirjani olikin luvussa.

Olin tiedosta kieltämättä todella riemuissani ja toistelin ajatusta mielessäni herkeämättä. Luvussa, minun esikoiseni... Ajan kuluessa riemuni kuitenkin vaihtui epäilyksen tunteisiin ja aloin jälleen pelätä pahinta. Ehkä kirjani oli sittenkin unohtunut kustannustoimittajalta lukemattomien käsikirjoitusten pinon pohjimmaiseksi tai hukkunut jonnekin toimiston uumeniin.

Kun toisesta soitostani oli kulunut kuukausi, päätin ottaa yhteyttä kolmannen ja viimeisen kerran. Tällä kertaa pyysin saada puhua toisen henkilön kanssa, koska aiemmat yhteydenottoni eivät olleet johtaneet mihinkään kunnolliseen lopputulokseen. Parannusta ei kuitenkaan tapahtunut. Toinen kustantamonne edustaja selitti, että meneillään oleva tilanne, joka oli ollut mediassakin näkyvästi esillä, oli hidastanut käsikirjoitusten käsittelyä. Jäin siihen ymmärrykseen, että kustantamonne edustaja tarkoitti ”tilanteella” WSOY:n siirtymistä Bonnierin omistukseen ja Anne Valstan toimitusjohtajuuden jakautumista kahden kustantamon kesken. Olin ihmeissäni ja pidin selitystä kummallisena.

Kolmannen soittoni jälkeen minulle luvattiin lähettää sähköpostia, jota ei tietenkään koskaan tullut. Vähitellen menetin kaiken uskoni kustantamoanne kohtaan enkä uskonut kuulevani teistä enää koskaan mitään kunnes sitten muutaman viikon päästä posti toi minulle kirjeen. Kun näin kuoressa yrityksenne kirjavan logon, ymmärsin lopultakin saaneeni vastauksen, jonka tuloa oli odottanut jo melkein vuoden.

Kirjeessänne tervehditte minua ja väititte minun lähettäneen kustantamoonne lastenkirjan. Kirjani nimestä oli puolestaan kirjoitettu vain ensimmäinen sana, mikä teki ensimmäisestä virkkeestä kovin keskeneräinen oloisen. Jälkimmäisen virheistä voi helposti laittaa kiireen ja huolimattomuuden piikkiin, mutta mitä sanotte ensimmäisestä? Minä en nimittäin lähettänyt teille lastenkirjaa vaan monta sataa sivua pitkän romaanin, jonka sisältöä ei voi missään tilanteessa kuvata lapsille sopivaksi. Jos kirjeen allekirjoittanut kustannustoimittaja olisi edes vilkaissut käsikirjoitustani, hän olisi voinut helposti todeta sen itsekin.

Kaikesta toiminnastanne välittyi harvinaisen välinpitämätön kuva. Asenteenne oli piittaamaton, lupauksenne yhteydenotoista valheellisia ja lopullinen vastauksenne viimeistelemättömyytensä lisäksi virheellinen. Viestinnässännekin oli ongelmia. Tieto ei tuntunut kulkevan kustantamonne sisällä yhtään sen paremmin kuin sieltä ulos.

Kirjeenne lopussa kiititte minua luottamuksesta. Jos luottamusta joskus oli, kirjeen lukemisen jälkeen siitä ei ollut jäljellä enää mitään. Olisin toivonut teidän tutustuvan käsikirjoitukseeni, mutta kirjeenne todisti, ettette niin tehneet. Tämän kaiken luettuanne ymmärrätte varmaan, miksi en tule enää jatkossa lähettämään käsikirjoituksiani teidän arvioitavaksenne.

Satakieli

Hyvää Joulua!

2011-12-23T18:55:00.003+02:00

Haluan toivottaa tunnelmallista joulunaikaa kaikille teille, jotka käytte täällä lukemassa ja kommentoimassa. Nauttikaa kuusen ja piparien tuoksuista, kynttilöiden valosta, rauhasta ja kiireettömyydestä. Inspiroitukaa! Muistakaa myös varoa liukastumasta jäisillä kaduilla ja nauttikaa jouluruokia kohtuudella. Minulla meni yhtenä jouluna ihan överiksi, kun söin liikaa. Voin arvatenkin pahoin koko aattoillan eikä ruoka sitten joulupäivinä enää oikein maistunutkaan. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, ettei jouluna tarvitse syödä enempää kuin arkenakaan, vähän paremmin vain ja enemmän herkkuja! Herkutelkaa siis ja hemmotelkaa itseänne hyvillä kirjoilla ja elokuvilla ja kaikkien rakkaittenne seuralla. Olikohan tässä nyt kaikki? Varmaan oli joten ei muuta kuin,

Oikein Hyvää ja Rauhallista Joulua!

Minä vietän joulun vanhassa kotipesässäni kaikkien läheisteni kanssa, mutta palaan kammiolleni ja arkisiin kuvioihini heti joulunpyhien jälkeen.

Hengissä edelleen

2011-12-20T19:35:00.000+02:00

Upeasti kukkinut jouluamaryllis päätyi viime yönä tekemään itsemurhan heittäytymällä alas ikkunalaudalta. Nukuin niin sikeästi, etten huomannut tapahtunutta kuin vasta aamulla, kun näin kukan retkottavan lattialla ruukusta levinneet mullat ja varresta irronneet kukat ympärillään. Poimin nuput ja jo avautuneet kukat talteen ja laitoin ne pieneen maljakkoon, jossa ne nyt jatkavat elämäänsä varresta erillisinä.

Amaryllis parhaimpina päivinään

Minä sen sijaan olen hengissä edelleen enkä ole tehnyt itsemurhaa, vaikka syksyn aikana käsikirjoitukseni hylättiin jo kolmannen kerran. Tällä kertaa hylkäyksen takana oli kustannusosakeyhtiö Tammi, jonka lähettämä kirje oli suorastaan ala-arvoinen. En tiedä miten Tammi kohtelee kirjailijoitaan (toivottavasti hyvin), mutta minä sain osakseni aivan järkyttävän välinpitämätöntä kohtelua. Yhteydenottoihini ei vastattu ja lopulta Tammi lähetti minulle lyhyen kirjeen, joka kertoi talon asenteesta ehkä enemmän kuin mikään sen tuloa edeltänyt tapahtuma. Tammen käsittämättömästä toiminnasta ja farssimaisesta kirjeestä kerron teille blogissani myöhemmin.

Pitkän vaitioloni ei kuitenkaan johdu Tammelta saamastani hylkäyksestä vaan muun elämän kiireistä, joiden vuoksi luova kirjoittaminen on jäänyt anteeksiantamattoman vähälle. Valitettavasti kevät näyttää aivan yhtä kiireiseltä, sillä seminaari ja gradun kirjoittaminen lähestyvät jo kovaa vauhtia. Gradua minun pitäisi oikeastaan jo aloitella, mutta ehkäpä oikealle kirjoittamisellekin jää vähän aikaa. Tiedän jo miten pystyn parantamaan "Klassikkoni nro 1:stä" joten aion palata jälleen kerran alkuun. Toisen romaanin kirjoittaminen ja toinen kustantamokierros (jos sellaista koskaan tulee) saavat puolestaan jäädä odottamaan rauhallisempaa elämäntilannetta.

Blogini ei siis ole kuollut, vaikka en voikaan luvata sen päivittyvän jatkossa yhtään useammin. Olen silti edelleen kiinnostunut kirjoittamisesta ja kaikista niistä asioista, joita olen täällä ennenkin käsitellyt, mutta ongelmani on tällä hetkellä ajanpuutteessa. Miten kirjoittaa kirjoittamisesta, jos ei ehdi kirjoittaa tai jos kirjoittaminen on minimaalista? Voisin tietenkin kirjoittaa tieteellisestä kirjoittamisesta, mutta pelkään etteivät pohdintani kiinnostaisi lopulta montaakaan teistä. Pysyn siis entisissä aiheissani, vaikka jatkossa tulen ehkä kirjoittamaan tavallista enemmän teestä. Tee maistuu nimittäin myös gradua kirjoittaessa!

Mukavaa joulun odotusta kaikille blogini lukijoille ja tervetuloa uudet lukijani Anne Tammelin ja MHH. Mukavaa, että päätitte liittyä lukijoikseni viimeaikaisesta hiljaisuudestani huolimatta. :)

P.S. Säilytin amarylliksen jäänteet siltä varalta, että istutan sipulin keväällä vanhan kotipesäni pihamaalle. Tietääkö kukaan selviytyykö amarylliksen sipuli maaperässä talven yli ja kukkiiko se mahdollisesti seuraavana kesänä? Onkikaverini, joka on myös varsinainen viherpeukalo, saattaisi ehkä tietää...

Peritekstien kiinnostavuudesta: lukijan näkökulma

2011-11-23T14:41:00.001+02:00

Kirjoitin marraskuun alussa periteksteistä ja järjestin aiheesta pienimuotoisen kyselyn. Olen pahoillani, etten ole ennättänyt eritellä tuloksia aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kyselyssä sai valita niin monta peritekstiä kuin halusi ja kysymys kuului:

Mitä alla mainituista periteksteistä yleensä luet?

Periteksti (annetut äänet / prosenttiosuus kaikista vastanneista / X=Satakielen valinta)

Kirjan nimi 21 / 100 % / X
Kirjailijan nimi 21 / 100 % / X
Takakansiteksti 19 / 90 % / X
Omistuskirjoitus 16 / 76 % / X
Kustantaja 12 / 57 % / X
Kirjailijan esittely 14 / 66 %
Kirjailijan esipuhe 12 / 57 %
Kustantajan tai muun henkilön kirjoittamat alkusanat 9 / 42 %
Itsenäiset runonsäkeet tai mietelauseet 18 / 85 % / X
Itsenäinen johdantokappale 13 / 61 % / X
Liitemateriaali 7 / 33 %
Kirjailijan kiitossanat 11 / 52 % / X

Luettelon ensimmäiset kaksi (Kirjan nimi ja Kirjailijan nimi) keräsivät odotetusti kaikkien vastaajien äänet. Oli ehkä vähän hassua edes laittaa niitä tähän kyselyyn, sillä jos lukee kirjan, teoksen otsikon ja tekijän nimen lukee jokseenkin väistämättä. Takakansitekstin suosio oli lähes tulkoon yhtä odotettua, sillä moni lukija valitsee kirjan juuri sen perusteella. Minuakin takakansiteksti kiinnostaa ja luen sen jopa silloin, kun joku on suositellut kirjaa luettavakseni. Takakansiteksti auttaa hahmottamaan mistä kirjassa on kyse ja toimii myös eräänlaisena johdatuksena tarinamaailmaan.

Seuraavaksi ruksasin luettelostani omistuskirjoituksen ja kustantajan. Omistuskirjoituksen luen lähinnä tottumuksesta, koska se tulee vastaan heti kirjan ensimmäisiä sivuja selaillessa. Kustantajan nimen tarkistan myös, luullakseni siksi, että olen itsekin yrittänyt julkaista kirjaa, joskin tuloksetta. Olen ajatellut, että kustantamon julkaisemat kirjat auttaisivat luomaan jonkinlaisen käsityksen kustantamon linjasta ja kirjamausta, mutta tällainen spekulointi lienee lopulta turhaa. Luen nimittäin suurimmaksi osaksi käännöskirjallisuutta, mikä antaa mahdollisesti hyvin vääristyneen kuvan kustantamoiden kotimaan ohjelmista. Pitäisi siis lukea kotimaista, jos haluaisi arvailla julkaisuohjelmaa, vaikka todennäköisesti nekin tulkinnat ohjaisivat lopulta harhaan. Käsittääkseni kustannustoiminta on harvinaisen mielivaltaista ja intuitiivista bisnestä, ainakin siinä vaiheessa, kun sopivia käsikirjoituksia haetaan.

Kirjailijan esittelyä, esipuhetta tai kustantamon tai muun henkilön kirjoittamia alkusanoja en lue kuin harvoissa yksittäistapauksissa. Pääsääntöisesti olen kiinnostuneempi itse tarinasta ja siksi, päästäkseni nopeammin itse asiaan hyppään armottomasti kaikenlaisten alkusanojen yli. Puoli-itsenäiset runonsäkeet/mietelauseet tai johdantokappaleen luen poikkeuksetta aina, sillä miellän niiden liittyvän kiinteästi kirjan varsinaiseen sisältöön eli tarinaan. En kuitenkaan voi sanoa pitäväni niistä erityisesti, sillä ne tuntuvat minusta vähän hankalilta ja päälleliimatuilta, ainakin siinä vaiheessa, kun olen vasta aloittamassa kirjan lukemista. Toisin sanoen minusta on mukavampi päästä heti käsiksi tarinaan ja siksi minusta tuntuu työläältä joutua heti ajattelemaan mitä tekemistä runolla tai proosakatkelmalla on minkään kanssa. Taidan olla lukijana vähän kärsimätön, sillä pidän runoja pikemminkin hidasteena kuin erityisenä hienoutena ja harvoin palaan niihin kirjan lukemisen jälkeenkään.

Liitemateriaaliakaan en lukiessani juuri selaile, vaikka myönnän, että joissakin tapauksissa ylimääräinen taustatieto lunastaa kyllä paikkansa. Esimerkiksi henkilöluettelo on mielestäni erittäin lukijaystävällinen liite, sillä harvalla meistä on nykyisin mahdollisuutta lukea kirjaa yhdeltä istumalta tai edes kahden tai muutaman päivän sisällä. Joskus kirja joutuu siis odottelemaan pöydän kulmalla pidempiäkin aikoja ja siinä ajassa moni tärkeä sivuhenkilö ehtii unohtua. Muita liitteitä en paljoakaan tutkiskele, jollei kysymys ole jostakin poikkeuksellisen mukaansatempaavasta kirjasta, joka saa loppuessaan janoamaan lisää. (Tässä kyselyssä liitemateriaali keräsi itselleen ylivoimaisesti heikoimmat prosentit. Vain kuusi kyselyyn vastanneista osoitti kiinnostuksensa niitä kohtaan.)

Kirjailijan kiitossanat kiinnostivat kyselyssä kahtatoista vastaajaa, joista minä olin yksi. Luen siis kiitossanat, mutten läheskään aina kirjailijan esittelyä. Myönnän, että toimintani on hieman ristiriitaista, mutta tähänkin kummallisuuteen on syynsä. Tylsimmillään kiitossanat ovat pelkkiä nimiluetteloita, mutta joskus niissä kerrotaan lyhyesti myös teoksen syntyhistoriasta, mikä on kirjoittajan näkökulmasta katsottuna monesti todella kiinnostavaa. Joskus kiitossanoissa kerrotaan myös pahimmista kriiseistä ja kiitetään niitä, jotka ovat auttaneet kirjailijaparkaa vaikeimpien aikojen yli. Kirjoittajana totta kai tiedän, että kirjoittamiseen liittyy paljon luomisen tuskaa tai ajoittaista uskonpuutetta, mutta joskus on mukava päästä lukemaan se ihan kovien kansien välistä.

Kirjoitan periteksteistä myöhemmin myös kirjoittajan näkökulmasta, sillä kirjoittaja- ja lukijaminäni ovat usein eri mieltä keskenään.

Peritekstien harmaalla alueella

2011-11-06T15:54:00.000+02:00

Tänään aikomukseni on suunnata huomionne teksteihin, jotka sijaitsevat harmaalla alueella kirjan ja varsinaisen kertomuksen välimaastossa. Kirjallisuudentutkija G. Genetten (s. 1930) luoman tyypittelyn mukaan voimme puhua periteksteistä, eli aputeksteistä, jotka liittyvät varsinaiseen tekstiin, mutta esiintyvät kuitenkin siitä irrallisina. Periteksteihin luokitellaan esimerkiksi tekijän nimi, kirjan nimi, mahdollinen alaotsikko, luvun nimet ja numerot, omistuskirjoitus, takakansiteksti, jälkisanat, mahdolliset liitteet jne. Toisaalta periteksti voi olla myös kirjailijan esittely, joka saattaa etäännyttää lukijan kauaksikin luettavana olevan kirjan keskeisimmästä sisällöstä. Myös omistuskirjoitus ja tekijän kiitossanat kertovat enemmän kirjailijasta (tai teoksen syntyhistoriasta) kuin itse teoksesta.

Periteksteillä on monia erilaisia tehtäviä. Esimerkiksi alku- ja jälkisanat, johdannot ja liitteet tarjoavat usein mielenkiintoista taustatietoa tarinasta tai sen tekijästä. Kirjan otsikko puolestaan saattaa luoda jonkinlaisen kehyksen kertomuksen tarkemmalle analyysille. Samaa tarkoitusta palvelevat usein itsenäiset runonsäkeet tai johdantokappaleet, joihin törmää joskus ensimmäisen luvun alkua edeltävillä sivuilla. Ne valottavat monesti jotakin tarinan sisäistä kerrostumaa, johdattavat lukijaa oikeanlaiseen tunnelmaan tai esittelevät jotakin tarinan keskeistä teemaa. Täyden merkityksensä runot ja johdantokappaleet paljastavat usein vasta kirjan lukemisen jälkeen.

Peritekstejä Virpi Hämeen-Anttilan kirjassa Sokkopeli.

Kirjailija ei ole kuitenkaan vastuussa kaikista teoksensa periteksteistä. Runonsäkeet voivat olla toiselta kirjailijalta lainattuja ja esipuhe tai takakansiteksti esimerkiksi kustannustoimittajan laatima. Jos kirja sisältää toiselta tekijältä lainattua ainesta, teokseen muodostuu intertekstuaalinen ulottuvuus.

Peritekstejä
Tekijän nimi
Kirjan nimi
Alaotsikko
Väliotsikko
Kustantamon nimi tai logo
Takakansiteksti
Alkusanat / Johdanto
Kirjailijan esittely
Omistuskirjoitus
Itsenäiset runonsäkeet tai mietelauseet
Itsenäinen johdantokappale
Sisällysluettelo
Liitemateriaali (henkilöluettelo, kartat, sukutaulut, aikajanat jne.)
Lukujen nimet ja numerot
Tekijän kiitossanat
Jälkisanat
jne.

Tämä postaus on jatkoa elokuun kirjoitukselleni (Monta tapaa lukea) ja kyselylle (ks. vastaukset), jossa utelin teiltä lukutottumuksistanne. Elokuun kyselyssä tarkasteltiin kirjan varsinaista sisältöä eli tarinaa ja sen lukemista, mutta nyt haluaisin kiinnittää huomionne tarinan ulkopuolisiin seikkoihin eli periteksteihin. Kysymys kuuluu:

Mitä alla mainituista periteksteistä yleensä luet? (Voit ruksata niin monta kohtaa kuin on tarpeen.)

Kirjan nimi
Kirjailijan nimi
Takakansiteksti
Omistuskirjoitus
Kustantaja
Kirjailijan esittely
Kirjailijan esipuhe
Kustantajan tai muun henkilön kirjoittamat alkusanat
Itsenäiset runonsäkeet tai mietelauseet
Itsenäinen johdantokappale
Liitemateriaali
Tekijän kiitossanat

Ajatelkaa vastatessanne jälleen jonkinlaista lukemisen keskiarvoa ja ruksikaa kohtia sen mukaan. Vastausaikaa on tällä kertaa kaksi viikkoa, koska pelkään karkoittaneeni useimmat lukijani pitkään kestäneellä vaitiolollani. Myös kaikki peritekstejä koskevat ja niitä koskemattomat kommentit ovat tervetulleita! Kahden viikon päästä julistan kyselyn tulokset ja jatkan aiheen tarkastelua omasta kirjoittajan näkökulmastani käsin.

Tässä vielä lyhyt yhteenveto Gérald Genetten paratekstien jaottelusta, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

PARATEKSTIT (aputeksti, lieveteksti, kynnysteksti) jaetaan kahteen ryhmään:

PERITEKSTI (liittyy välittömästi tekstiin, ks. luettelo yllä)
EPITEKSTI (teoksen varhaisemmat versiot, luonnokset, muistiinpanot, kirjeet, kirjailijahaastattelut, kirja-arvostelut jne.)

Kuusi toivonkipinää

2011-10-19T19:12:00.000+03:00

Sain Ahmulta haasteen, joka ei voisi paremmin sopia tähän päivään ja tähän hetkeen. Tehtävänä on nimittäin listata kuusi asiaa, joista saan toivoa silloin, kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta ota sujuakseen. Ahmun sanoja lainatakseni, haaste kuuluu näin:

"Kirjoittaja: listaa kuusi asiaa, joista saat toivoa silloin kun tuntuu siltä, että kaikki menee pieleen!"

En tiedä miten kävisi, jos yrittäisin nyt paneutua "klassikoihini". Todennäköisesti kaikki menisi pieleen, sillä mielessäni risteilee tällä hetkellä tuhat ja yksi muuta asiaa. Yliopistolla on ollut hirveästi tapahtumia tällä viikolla ja käyn koko ajan ylikierroksilla miettiessäni miten kaikesta selviydyn. Silti ajatus oikeasta kirjoittamisesta muhii syvällä alitajunnassani ja odotan innokkaasti sitä hetkeä, kun voin taas hieman hengähtää ja vaihtaa muutaman kiireettömän sanan päähenkilöni kanssa. Se hetki koittaa onneksi jo ensi viikolla, kun yliopistolla vietetään periodien välistä taukoviikkoa. Ah, ihanuutta!

Mutta nyt asiaan. Mistä siis saan toivoa silloin, kun kaikki menee pieleen, usko omiin kykyihini horjuu tai käyn liian ylikierroksilla pitääkseni ajatukseni koossa? (6 toivon tuojaa)

"Vanhat klassikot" - Vietän ihanan hemmotteluhetken parhaimpien tekstieni parissa ja nautin narsistisesta itsetyytyväisyyden tunteesta. Samalla yritän uskotella itselleni, että pystyn edelleen tuottamaan aivan yhtä hyvää tekstiä ja ettei taito ole kadonnut minnekään. Jos uskon itseeni ja olen valmis tekemään paljon työtä, pystyn mihin vain.
Muusa - Soitan digitaalipianoa ja improvisoin päästäni "klassikon" maailmaan sopivia sävelmiä. Parhaassa tapauksessa improvisointi onnistuu saattelemaan minut oikeaan mielentilaan, jolloin kirjani kohtaukset alkavat pyöriä filminauhana mielessäni. Tällä hetkellä en valitettavasti pysty hyödytämään tätä toivon tuojaa, sillä leikkasin viime viikolla leipäveitsellä vasempaan peukalooni. Onneksi digipianooni on äänitetty valmiiksi tunnettuja "hittibiisejä", joiden avulla kappaleita voi harjoitella yksi käsi kerrallaan. Nyt olen ohjelmoinut pianon soittamaan vasemman käden stemman ja soittanut itse oikean. Toimii, kun on tarpeeksi epätoivoinen... Kunpa sormenpää tulisi pian kuntoon! Kirjoittamista vamma ei onneksi häiritse, koska painan spacea oikealla peukalollani.
Kävelylenkki - Lähden kävelylle luontoon ja toivon, että raikas ilma saa ajatukseni liikkeelle. Kaikkein eniten nautin kävelystä metsässä. (Viikonloppuna olin muuten taas sienessä ja tein suppilovahveroista sienijuliennea. Oli muuten taivaallisen hyvää paahdetun ruisleivän kanssa. Kiitos Anna reseptistä!)
Tämä blogi ja te kaikki! - Eihän minun oikeastaan tarvitse kuin vinkaista täällä, niin saan heti vertaistukea ja sympatiaa. Te virtuaaliset kirjoittajakollegani olette parhain mahdollinen tukijoukko niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Olen niin iloinen, että voimme jakaa yhdessä tämän suuremmoisen harrastuksen ja puhua siitä yhdessä! :)
Lohturuoka / tee - Syön jotakin hyvää ja ryven itsesäälissä. Sokerihumala edistää harvoin kirjoittamista, mutta siihen on hyvä nukahtaa. Saatan järjestää itselleni myös pienimuotoisen teeseremonian ja polttaa kynttilöitä. Teestä ja kynttilöistä viriää yleensä inspiroiva tunnelma, jonka voi mahdollisesti kanavoida kirjoittamiseen.
"L******!" Tähtien taakse kätkeytyvä sana on toistaiseksi vain sisäpiirin tiedossa, mutta salaisuus paljastuu aikanaan muillekin. Epävarmuuden hetkinä toistelen sanaa mielessäni ja yritän tajuta sen merkityksen. Saan ajatuksesta uutta toivoa ja hyvällä onnella jähmeissä aivoissani alkaa ilmetä luovaa/älyllistä toimintaa.

Mistä te muut saatte toivoa, kun sisäiset tai ulkoiset esteet yrittävät kasaantua muuriksi luovuutenne tielle? Haasteeseen voi vastata omassa blogissa tai kommentin muodossa, ihan miten tykkää.

Seuraavalla kerralla onkin sitten luvassa ihan oikeaa asiaa.

Kyselyn tulokset, epävarmuutta ja uskoa parempaan

2011-10-14T22:25:00.003+03:00

Viikko sitten kirjoitin otsikolla Bonnier ja WSOY, uusi parempi tulevaisuus? ja kysyin teiltä aiotteko lähettää tai lähettäisittekö käsikirjoituksen WSOY:lle. Toinen kyselyistä koski Suomen suurinta kustantamoa vuonna 2015, josta saitte esittää parhaimman arvauksenne. Kiitos kaikille vastanneille! Ensimmäisessä kyselyssä äänensä antoi 19 vastaajaa ja toinen kysely onnistui kalastamaan 15:sta kävijän äänet. Tässä tulokset:

Aiotko lähettää / Lähettäisitkö käsikirjoituksesi Bonnierin omistamalle WSOY:lle? (19)

Kyllä, ehdottomasti. 6 / 31 %
Mahdollisesti, mutta tarkkailen tilannetta vielä jonkin aikaa. 7 / 36 %
En missään nimessä. 2 / 10 %
En osaa sanoa. 4 / 21 %

Minusta on aika hälyttävää, että vain 6 eli alle kolmasosa vastanneista on tai olisi valmis lähettämään käsikirjoituksensa WSOY:lle. Loput ovat yksiselitteisen kielteisiä tai enemmän tai vähemmän epävarmoja siitä, mitä kustantamosta pitäisi tätä nykyä ajatella. Näiden vastausten perusteella WSOY:n imagossa riittäisi siis vielä kiillotettavaa. Tämä on tietysti vain pieni otos, mutta jos kaikki Suomen kirjoittajat ovat näin skeptisiä, en ihmettele enää yhtään, miksi WSOY:llä on nykyään ryhdytty ottamaan vastaan myös 30 sivun tekstinäytteitä. Ehkä posti ei ole enää tuonutkaan WSOY:lle laadukkaita, pitkälle työstettyjä käsikirjoituksia entiseen malliin.

Minäkin olen edelleen varsin epäluuloinen WSOY:n suhteen, vaikka toivon ihan vilpittömästi, että kustantamosta alkaisi vähitellen kuulua parempia uutisia. Hyvä uutinen olisi, jos joku talon jättäneistä kirjailijoista palaisi takaisin tai jos joku talon nykyisistä kirjailijoista päättäisi ihan oma-aloitteisesti kertoa julkisuudessa kustantamon parantuneista oloista. Tällä hetkellä on nimittäin aivan mahdotonta tietää millainen kustantamo WSOY nykyisin on, jollei asiasta satu olemaan sisäpiirin tietoa. Hiljaisuudesta on vaikea päätellä mitään.

Minä aion tarkkailla tilannetta vielä jonkin aikaa ja lähettää odotellessani käsikirjoitukseni muihin kustantamoihin. Hassua, että näin pääsi käymään, sillä alkuperäisessä kustantamo-ohjelmassani WSOY, Tammi ja Otava olivat aivan samalla viivalla. Jokainen niistä tuntui omalla tavallaan kovin houkuttelevalta, kunnes WSOY:n suunnalta alkoi kuulua kummia. Jacques Eijkensin antamat lausunnot kirjailijan ensisijaisuudesta ja runsaasta medianäkyvyydestä olivat ensimmäinen kova kolhu WSOY:n ennen niin hyvään julkisuuskuvaan. Eijkensin ajatusmaailma ei todellakaan vastannut omaani ja päätin saman tien vetää koko kustantamon listaltani. Minulle kirja on aina numero yksi.

Toisessa kyselyssä (Mikä on Suomen suurin kustantamo vuonna 2015?) minulla oli taka-ajatuksena tutkailla millainen mielikuva teillä on WSOY:n tulevaisuudesta. Halusin tietää uskotteko kustantamon lunastavan takaisin entisen paikkansa Suomen suurimpana kustantamona vai arveletteko sen menettäneen johtoasemansa pitemmäksikin aikaa. Tulos kieltämättä yllätti, sillä WSOY:n ja Otavan äänet menivät kyselyssä lopulta tasan (6 / 40 % - 6 / 40%). Kustannusosakeyhtiö Tammeen jaksoi uskoa kaksi (13 %) ja Gummerukseen yksi (6 %) yhteensä viidestätoista vastanneesta. Minä annoin oman ääneni Otavalle, koska minusta tuntuu, että WSOY joutuu vielä jonkin aikaa hakemaan omaa paikkaansa Suomen kustantamokartalla.

Jään seuraamaan kiinnostuksella WSOY:n tulevia vaiheita. Kertokaa minulle, jos kuulette siltä suunnalta hyviä uutisia!

Kiitos vielä kaikille vastanneille ja tervetuloa uudet lukijat Jenni ja Marissa! :) Loppukevennykseksi tarjoan teille tämän sympaattisen siilin. Älkää kysykö mitä tekemistä sillä on tämän postauksen kanssa.

Kuvan siili ei liity WSOY:n tilanteeseen. ;)

Hulluna sieniin ja ideoihin

2011-10-09T11:23:00.000+03:00

Olenko jo kertonut teille, että olen aivan hulluna sieniin? Jos en ole tullut asiasta aiemmin maininneeksi, niin nyt tiedätte. Suppilovahverokausi on lokakuussa parhaimmillaan!

Suppilovahverot ovat helposti tunnistettavia ruokasieniä.

Suppilovahveroissa on jotakin taianomaista. Kun löytää yhden, löytää pian toisenkin ja kohta maasta ilmestyy kokonainen armeija pieniä, huomaamattomia sieniä. Löytö tekee mielen hetkellisesti aivan sanoinkuvaamattoman riemastuneeksi, sillä suppilovahveroita on aluksi hyvin vaikea erottaa märkien ruskeiden lehtien, sammaleen ja tiheän varvikon seasta. Poimiminen on melkein yhtä hauskaa kuin löytäminen. Kun korin pohja alkaa täyttyä, ajankulukin menettää nopeasti merkityksensä. Sienessä viihtyy helposti jopa kokonaisen päivän, jos mukana on riittävästi juomaa ja herkulliset eväät.

Sienestämisessä ja inspiraatiossa on jotakin hyvin samankaltaista. Kun saa yhden hyvän idean, toinen tulee mieleen heti perään ja ennen kuin huomaakaan koko ajatusrakennelma vaikuttaa mielessä täysin valmiilta kirjoitettavaksi. Samalla mielen valtaa aivan tavattoman ilahtunut ja tyytyväinen olo. Vähänkö upeaa, että keksin näin hyvän ja omaperäisen tavan kuljettaa juonta! Sienestäessä tulee vähän samanlainen tunne. Ihan mahtavaa, että löysin näin hyvän sienipaikan ja kas, tuollahan niitä on lisää! Sieniä ei muuten kannata päästää hetkeksikään silmistään. Suppilovahverot ovat todellisia kätkeytymisen mestareita ja ne voi kadottaa näköpiiristään helposti senkin jälkeen, kun ne on kertaalleen paikantanut. Hyvät ideat ovat aivan yhtä katalia, etenkin jos ne pälkähtävät päähän keskellä yötä.

Viikko sitten kävin äitini kanssa kävelyllä keskuspuistossa ja keräsimme metsästä reilut kolme litraa suppilovahveroita. Minulle on ajan myötä kehittynyt melko hyvä suppilovahverovainu ja pystyn miltei jo haistamaan, mikäli lähistöltä kannattaa lähteä etsimään sieniä. Nytkin löysin pari uutta hyvää sienipaikkaa, jotka olisivat toki paljastuneet pelkän maastotyypinkin perusteella. Aluksi opastin äitini sienten luo, mutta kohta hän alkoi löytää niitä itsekin. Kun suppilovahveroihin saa sopivasti tuntumaa, niiden löytäminen muuttuu kerta kerralta helpommaksi.

Illalla puhdistin ja käsittelin sienet ja tein niistä piirakan. Jälkityöt vievät aina oman aikansa, mutta sienien kanssa puuhastelu on lopulta varsin palkitsevaa. Juuri uunista tullutta sienipiirakkaa ei voita mikään.

Sienissä on enemmän kuin puolet nestettä.

Suppilovahveropiirakan täyteaineet keräsin internetin ruokaohjeista ja muovasin aineksista itseäni miellyttävän kokonaisuuden. Tässä Satakielen resepti, olkaa hyvät!

TÄYTE

1,5 litraa tuoreita suppilovahveroita (Kääntele sieniä kuumalla pannulla kunnes kaikki neste on haihtunut.)
1 salottisipuli silputtuna (Kuullota sipulisilppu pannulla öljyn kera ennen kuin lisäät sen sienten joukkoon.)
1 pieni paprika ja/tai pala purjoa (Sopivan kokoisiksi paloiksi pilkottuna.)

3 munaa
2 dl ruokakermaa
1 dl maitoa
1tl suolaa tai maun mukaan
Mausteeksi mustapippuria (noin 1/4tl) ja timjamia (noin 1/2 tl)

Asettele sienet, sipulisilppu, purjon/paprikan palat tasaisesti pohjataikinan päälle. Sekoita loput aineet keskenään ja kaada neste tasaisesti vuokaan. Paista sienipiirakkaa uunin tehosta riippuen 200 asteessa noin 40-60 minuuttia.

Tällä reseptillä sienipiirakan täyte onnistuu. Täydellisen pohjataikinan ohje on minulta vielä löytämättä joten otan reseptivinkkejä ilomielin vastaan.

Kaunis annos on puoliruokaa.

Maukkaan sieniherkun jälkeen maistuu esimerkiksi raikas puolukkarahka. Kuohukerman voi halutessaan korvata makeutetulla luonnonjugurtilla.

Kirpeä puolukkarahka saa lempeän säväyksen teelusikallisesta vaniljasokeria.

Olen nähnyt unta suppilovahveroiden löytämisestä vähintäänkin yhtä monta kertaa kuin käsikirjoitukseni käsittelystä kustantamoissa. Unissa löydän toinen toistaan mahtavampia sienipaikkoja, joissa suppilovahverot kasvavat vieri vieressä tasaisena ruskeana mattona. Sieniä, mmm...

Suosittelen sienestämistä ja metsässä kävelyä tasapuolisesti kaikille blogini lukijoille. Sienestäessä jopa ne, jotka eivät kirjoita tai eivät ole koskaan kokeneet tajunnan räjäyttävää inspiraatiota, voivat saada aavistuksen siitä, miltä tuo euforinen ideatulva tuntuu. Syvän onnen ja tyytyväisyyden tunteen saavuttaminen edellyttää kuitenkin intohimoista suhdetta sieniin ja lähes pakonomaista tarvetta löytää niitä. Ilman lapsenomaista intoa mikään ei tunnu miltään.

Lopuksi vielä perinteikäs tervetulotoivotus "uudelle" lukijalle, joka vierailee täällä nimimerkillä "Siipensä levittänyt". Siipensä levittänyt ilahdutti minua suunnattomasti ensimmäisellä kommentillaan, jonka hän jätti postaukseen Vastaus nro 1: Argumentti ilman perusteluja. Nauroin ääneen, kun luin ehdotukset läpi ensimmäisen kerran! :D

Bonnier ja WSOY, uusi parempi tulevaisuus?

2011-10-07T18:35:00.000+03:00

Tunnen suorastaan velvollisuudekseni visertää muutaman sanasen WSOY:n ja Bonnierin virallistamasta suhteesta, josta uutisoitiin näkyvästi tämän viikon alussa. Hesari rummutti jo maanantain numerossaan (A. Tiikkaja, 3.10.22), että kohta kustannusmaailmassa taas rytisee, mutta päivän edestessä rytinät osoittautuivat aika vaisuiksi. WSOY siirtyi ruotsalaisen Bonnierin haltuun vähin äänin ja vain Anna Baijars joutui luopumaan toimitusjohtajan pestistään. Varatoimitusjohtajan paikan lunasti itselleen Leena Majander-Reenpää ja varsinaiseksi toimitusjohtajaksi nimitettiin Tammen toimitusjohtaja Anne Valsta. (Kaksi suurta kustantamoa hoituu nähtävästi siinä missä yksikin.)

Iloista alkuviikon uutisessa on se, että Tammi ja WSOY säilyvät myös tulevaisuudessa erillisinä kustantamoina. Voimme siis jatkossakin päättää lähetämmekö käsikirjoituksemme Tammelle vai WSOY:lle vai kenties molempiin. Monipuolisen kirjatarjonnan kannalta onkin aivan äärimmäisen suotavaa, että meillä on paljon itsenäisesti toimivia kustannustaloja. Monta itsenäistä kustantamoa tarkoittaa nimittäin myös erilaisia kustannusohjelmia eli vaihtelevia painotuksia kustannettavien lajityyppien suhteissa. Näin ollen kaikille tai ainakin lähes kaikille genreille pitäisi ainakin periaatteessa löytyä kysyntää. Siis periaatteessa. Viime aikoinahan kustantamojen linjaukset ovat olleet harmittavan lähellä toisiaan ja kirjallisuuden lajivalikoima kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta valitettavan suppea. Lähtökohtaisesti tilanne on kuitenkin mielestäni hyvä tällaisenaan.

Nyt WSOY:llä toivotaan, että talosta ulos marssineet kirjailijat palaisivat takaisin, mutta ainakaan toistaiseksi moisista ilouutisista ei ole raportoitu. Mistähän se kertoo? Kenties WSOY:n entiset kirjailijat ovat jo löytäneet uudet kodit muista kustantamoista tai sitten heidän lähtönsä taustalla oli muitakin syitä kuin toimitusjohtaja Baijars, joka nousi näkyvästi julkisuuteen Sofi Oksasen potkujen yhteydessä. Mutta mitä sitten tapahtui? Tärkeimmät kirjailijat lähtivät yksi toisensa jälkeen ja Bulevardille lankesi täydellinen hiljaisuus. Hiljaisuutta jatkui pitkään kunnes näyttämölle astui kevään tullen ruotsalainen Bonnier. Runsaan medianäkyvyyden ansiosta Bonnierin porukoiden oli nyt helppo osoittaa Baijarsia sormella ja nähdä hänet kaikkien ongelmien alkusyynä, mutta entä jos Baijars olikin vain pelkkä jäävuoren huippu? Entä jos WSOY:n muhkeiden tiilimuurien sisälle kätkeytyy vielä muitakin ongelmia? Jäävuorien tapauksessahan suurin osa massasta makaa pinnan alla näkymättömissä.

Jokainen, joka on joskus ostanut firman tai aloittanut työt uudessa työpaikassa, tietää millaista on tulla ulkopuolisena uuteen taloon. Jopa Bonnierilta on voinut jäädä WSOY:n tapauksessa vielä paljon huomaamatta, vaikka ostajana sillä onkin jo aivan valtavasti kokemusta uusista kustantamoista. (ks. Bonnierin omistamat kustantamot) Kirjoittajana toivoisin, että Bonnierilla riittäisi nyt rohkeutta ja tarmoa puuttua WSOY:n sisäisiin asioihin ja kiinnostusta selvittää ne syyt, jotka saivat niin monen menestyneen kirjailijan jättämään WSOY:n keväällä 2010. Ratkaisematta jääneiden ongelmien varaan kannattaa nimittäin tuskin lähteä rakentamaan mitään uutta.

Toisaalta spekulointini voi olla turhaakin. Ehkä mitään ongelmia ei enää olekaan ja pian WSOY kohoaa jälleen uuteen nousukiitoon. Jätän arveluni tältä erää tähän ja tyydyn toivottamaan WSOY:lle ja Bonnierille onnellista yhteiseloa ja parempaa tulevaisuutta. Pitäkää kirjailijoistanne ja työntekijöistänne tästedes hyvää huolta!

Teiltä, hyvät lukijani, haluan kysyä tänään kaksi kustantamo aiheista kysymystä. (Palaan aiheeseen uudelleen viikon päästä, kun kysely on ratkennut.)

Aiotko lähettää / Lähettäisitkö käsikirjoituksesi Bonnierin omistamalle WSOY:lle?

Ehdottomasti kyllä.
Mahdollisesti, mutta tarkkailen tilannetta vielä jonkin aikaa.
En missään nimessä.
En osaa sanoa.

Mikä on Suomen suurin kustantamo vuonna 2015? (Paras arvauksesi)

Otava
WSOY
Tammi
Gummerus
Jokin muu kustantamo

(Tänä vuonna Suomen suurin kustantamo on ensimmäistä kertaa Otava. Aiemmin johtoasemaa piti hallussaan WSOY.)

Kirjoittaja katsoo peiliin, osa II: hyveet

2011-09-29T12:39:00.003+03:00

Muistatte ehkä vielä Anu Holopaisen blogista lähteneen haasteen Kirjailijan seitsemän syntiä, johon minäkin elokuussa vastasin? Nyt haaste on saanut jatko-osan, jossa olisi tarkoitus etsiä omista luonteenpiirteistään kirjailijoihin liitettyjä hyveitä. Jokaisesta kohdasta saa jälleen yhden pisteen.

1.Vallitsevien totuuksien kyseenalaistaminen
Kaiken voi kyseenalaistaa ja minähän kyseenalaistan. Olen ihan valtavan kriittinen kaikkea kohtaan ja mietin asioita aina monelta eri kannalta ennen kuin päätän mitä mieltä niistä olen. Kaikki vallitsevat ”totuudet” eivät ole minua varten ja halutessani jätän ne täysin omaan arvoonsa. Huomasitteko muuten, että kyseenalaistin äsken jopa sanan ’totuus’ kirjoittamalla sen lainausmerkkeihin? Miten voimme tietää mikä on totuus ja vieläpä vallitseva sellainen? Pitäisikö meidän puhua ennemminkin enemmistön mielipiteistä, yhteiskunnan normeista tai yleisistä odotuksista? Mitähän tässä nyt oikein haettiin…

2. Rehellisyys
Ystävieni seurassa voin olla suorastaan tyrmäävän suorapuheinen enkä koskaan epäile kertoa heille omia mielipiteitäni. Myöskään tuntemattomammassa seurassa en pyri tietoisesti myötäilemään tai mielistelemään ketään. Olen paljon mieluummin hiljaa, jos jokin asia ei miellytä minua. Ajatuksensa saa halutessaan pitää omana tietonaan.

3. Kurinalaisuus
”Klassikot” ovat oivallinen esimerkki pelottavasta kurinalaisuudestani. Kirjoitin nimittäin koko romaanisarjan ensin kertaalleen alusta loppuun ennen kuin kykenin tai uskoin kykeneväni saattamaan ensimmäisen osan lopulliseen muotoonsa. Ei mitään järkevän ihmisen touhua, varsinkaan kun kustannussopimuksesta ei ole mitään takeita. No mutta mikäs siinä, jos kirjoittaminen on elämäntapa ja tarinat elämän suurin rakkaus. Kandin työni kirjoitin vajaassa kuukaudessa, kun deadline alkoi painaa päälle. Johdanto ja loppupäätelmät tuli naputeltua yhden viikonlopun aikana noutopizzan ja teen voimalla. Se oli melkoista veren maku suussa touhua, mutta tulipa sentään tutkielma tehdyksi.

4. Tiedonjano
Minulla on ollut lukion jälkeen kolme hyvin erilaista pääainetta, joista jokainen on ollut omalla tavallaan kiinnostava. Kaikki uuden oppiminen on minusta valtavan palkitsevaa ja innostavaa. Jos voisin, opiskelisin ikuisesti.

5. Inhimillisyys
En ole psykopaatti, kuten blogiani pidempään seuranneet ovat mahdollisesti jo havainneet. Pidän ihmisistä ja suhtaudun heihin pääsääntöisesti suvaitsevasti ja ystävällisesti. Särmääkin minusta löytyy enkä alennu kenenkään kynnysmatoksi pelkkää kiltteyttäni.

6. Tarkkanäköisyys
Olen taitava löytämään yhteyksiä eri asioiden väliltä ja osoittamaan epäloogisuuksia kirjoista ja elokuvista. Osaan myös lukea tarkasti ihmisiä ja tehdä heistä tarkkoja johtopäätöksiä hyvin pienten merkkien ja havaintojen perusteella. Lisäksi minulla on kyky ajatella asioita pitkällä tähtäimellä ja nähdä miten monella tavalla asiat voisivat mahdollisesti edetä. Joskus spekuloin vähän liikaakin.

7. Itsenäisyys
Jos äidiltäni kysytään, olen jopa liian itsenäinen. Olen nimittäin aina halunnut pärjätä yksin ja tehdä kaiken omin päin ja muilta apua pyytämättä. En myöskään ole koskaan erityisemmin haaveillut avioliitosta tai perhe-elämästä. Ajatus sitoutumisesta lähinnä kammoksuttaa minua, sillä en missään nimessä tahtoisi menettää omaa rauhaani, vapauttani ja riippumattomuuttani.

Seitsemän pistettä ropsahti ja paheista kolme. Olen siis täyden kympin ”kirjailija”. Millaisia pisteitä te muut saatte?

Lopuksi vielä perinteikkäät tervetulotoivotukset blogini uusille lukijoille, Calendulalle, Amelielle, Sudelle ja Ketulle! Mukavaa saada tänne lisää kirjoittavaa yleisöä ja muita eläinkunnan edustajia! :)

Google on huono oraakkeli

2011-09-23T13:37:00.000+03:00

Antiikin Kreikassa oraakkeli oli henkilö, jonkauskottiin välittävän jumalten vastauksia hänelle esitettyihin kysymyksiin. Useinoraakkeli antoi vastauksensa enemmän tai vähemmän sekavana ennustuksena, jonkaymmärtäminen vaati monesti temppelipappien syvällistä tulkintaa. Nykyihmisilläei ole käytössään koko yhteisön tunnustamia oraakkeleita, mutta kysymyksiäihmisillä riittää edelleen. Tänä päivänä oraakkelin paikan vaikuttaakin ottaneen hakukoneGoogle, joka antaa vastauksensa hierarkisen linkkillistan muodossa. Listankellertävä yläosa on varattu Googlen maksaville asiakkaille; joiden jälkeen tulevat muut sivut, parhaiten hakusanojavastaavassa järjestyksessä. Google on kuitenkin aivan yhtä huono oraakkeli kuinesimerkiksi Delfoin Pythia, sillä vastaukseksi voi saada aivan mitä tahansa.

Blogini tilastot ja Google analytics-ohjelmapaljastavat minulle joukon hakusanoja, joilla blogiini on tultu. Huvittavimpiaovat kokonaiset kysymykset, joita ihmiset ovat kirjoittaneet Googleen, ikäänkuin hakukone pitäisi sisällään vastaukset kaikkeen. Googlelta on kysytty mm.Miten kirjoitetaan menestyskirja? Muistiinpanot, lyijykynällä vaikuulakärkikynällä? Onko parempi lähettää käsikirjoitus paperilla vaisähköisessä muodossa? Voiko käsikirjoituksen lähettää useammalle kustantajalle?Toimin siis ilmeisesti jonkinlaisena apuoraakkelina, koska Google uskoo minunpystyvän vastaamaan näihin kysymyksiin. No, ainahan sitä voi yrittää. Tässäpostauksessa aion vastata hakukoneiden kautta tulleiden lukijoideni kysymyksiin,suoraan ja kiertelemättä ja ilman hallusinoivia aineita ja transsitilaa.

miten kirjoitetaan menestyskirja?

Lähtökohtana menestyksen tavoittelu on äärimmäisenhuono alkuasetelma kirjoittamiselle. Ensisijaisesti kannattaisi paneutuakunnolla tekstin tekemiseen, kielen sujuvuuteen ja erilaisiin kerronnankeinoihin, jotka palvelevat parhaiten tarinaa (tai päinvastoin). Työhön kannattaapaneutua myös koko sydämellä, muussa tapauksessa tekstistä saattaa tulla hengetöntäja epäkiinnostavaa. Useimmiten menestys on siis seurasta hyvin tehdystä työstä,joskaan sitä ei missään nimessä kannata pitää itsestäänselvyytenä. Joitakinyhteisiä piirteitä menestyskirjojen väliltä voidaan kuitenkin löytää. Yleensämenestyskirjat käsittelevät jotakin varsin universaalia aihetta, joka kykenee herättämäänmielenkiintoa laajan lukijakunnan keskuudessä. (esim. hyvän ja pahan taistelu,mahdoton rakkaus, historiallinen salajuoni jne.) Lisäksi menestyskirjatsisältävät monesti jotakin uutta ja omaperäistä ainesta tai sitten kirjassa onosattu käsitellä tavanmukaista teemaa epätavallisella ja kiinnostavallatavalla. Joskus käy niin, että menestys yllättää tekijän itsensäkin.

muistiinpanot, lyijykynällä vai kuulakärkikynällä

Ihan sama.Pääasia on, että uudet ideat tulee kirjattua ylös. Usein kannattaa käyttää sitäkynää, mikä on parhaiten saatavilla, sillä hyvät ideat ovat liukkaita ja katoavatmielestä yhtä nopeasti kuin ne tulevatkin. Kynä on loppujen lopuksi vain välineeikä sitä kannata hirveästi miettiä.

voiko käsikirjoituksen lähettää useammallekustantajalle?

Voi ja kannattaakin lähettää. Käsikirjoituksenkäsittelyajat vaihtelevat kuukaudesta eteenpäin ja vastauksia voi joutuaodottelemaan pitkäänkin. Mitä useampaan kustantamoon käsikirjoituksensalähettää, sitä parempi todennäköisyys on saada kirjastaan palautetta tai jopakustannussopimus. (Minä olen selvästikin huono noudattamaan omia hyviä neuvojani…)

onko parempi lähettää käsikirjoitus paperilla vaisähköisessä muodossa?

Tämä on puhtaasti makuasia, mutta minä luotanenemmän paperiversioon. Usein teksti näyttää myös paremmalta paperilta kuinnäytöltä luettuna. Tätä voi helposti kokeilla kotona printtaamalla muutamansivun käsikirjoituksestaan ja asettumalla nojatuoliin lukemaan. Eikö näytäkin paljon paremmalta? Toisaaltasähköisen käsikirjoituksen lähettäminen on ekologisempi vaihtoehto.

inspiraatio (Toistaiseksi suosituin hakusana kokoajalta)

Inspiraatiota ei löydä Googlesta kirjoittamalla hakukenttään ’inspiraatio’.Inspiraatio on kuin salamanisku, se siis tulee jos on tullakseen. Joskusmielikuvaharjoitukset auttavat. Minä olen saanut parhaimmat inspiraationi juurisilloin, kun olen ajatellut mielessäni oikein intensiivisesti jotakin kirjani tulevaakohtausta. Vanhasta voi siis toisinaan syntyä myös jotakin aivan uutta.

wsoy ja bonnier (Viidenneksi yleisen hakusanakoko ajalta)

Voi taivas, edes minä en tiedä mitä tuosta liitosta seuraa! WSOY:nosaavan henkilöstön ja tulevaisuudenpuolesta toivon, että uusi omistaja tuo käänteen parempaan. Ainakin Bonnierinarvot tuntuvat olevan kohdallaan.

Loppukevennyksenä muutama käsittämätön hakusanapuisevine vastauksineen.

kokonaisen vesimelonin syöminen

Suosittelen kysyjälle kohtuutta kaikessasyömisessä. Vaikka vesimeloni on suurimmaksi osaksi vettä, se on hetkellisestiyllättävän täyttävää. Jos siis haluaa välttää epämiellyttävän täyttä oloa,vesimeloni kannattaa nauttia mieluummin pienemmissa osissa. Ostan monestikokonaisia vesimeloneja, mutta en ole koskaan syönyt koko hedelmää kerralla.Huh, tuskin edes saisin ahdettua itseeni sellaista määrää!

takoa päätä seinään

Ei kannata. Aivot ovat kallisarvoinen elin niinajattelun kuin ruumiin toimivuudenkin kannalta. Kuvainnollisesti ilmaisu ontoimiva, jos jokin asia ei suju.

päivätorkut synonyymi

Päivätorkut ovat ihania ja synonyymejakin löytyyvaikka millä mitalla: nokoset, nokkaunet, nokkaunoset, ettonen, päiväunet,päikkärit tai yksinkertaisesti torkut. Minä puhun tavallisimmin torkuista jaöveritorkuista. Molemmat kuuluvat päivittäiseen elämääni.

Toivottavasti olin hyvä oraakkeli. Jumalana toimi tietääkseni oma järkeni.

TOP 10 "Satakielen sanoin"-blogin suosituimmathakusanat koko ajalta:

1. satakielen sanoin

2. inspiraatio

3. lainausmerkit

4. vaikeita kysymyksiä

5. wsoy bonnier

6. satakieli ääni

7. satakielensanoin@blogspot.com

8. satakieli blogi

9. viisi aistia

10. dialogi lainausmerkit

Kaunokirjallista tuotesijoittelua

2011-09-15T16:36:00.072+03:00

Heti alkuun minun on todettava, että tämä postaus sisältää tuotesijoittelua. Saatatte siis törmätä tekstin kuvituksessa tunnettujen yritysten logoilla varustettuihin tuotteisiin, jotka saattavat mahdollisesti vaikuttaa tuleviin ostopäätöksiinne. ;) Tällä kertaa postauksen kuvituksessa annetaan esimerkkejä tuotesijoittelusta ja siinä sivussa vinkkejä kirjoittajaelämään.

Kupillisella teetä saattaa olla piristävä vaikutus.

Tuotesijoittelu on televisiossa jo aivan arkipäiväinen mainonnan muoto. Siihen törmää yhtenään esimerkiksi nelosen ja maikkarin tosi-tv ohjelmissa tai ison budjetin Hollywood-elokuvissa. Tavallisimmin erilaisissa medioissa vilahtelevat autot, kännykät ja vaatemerkit.

Äkkiseltään voisi luulla, ettei tuotesijoittelu ole vielä löytänyt tietään kaunokirjallisuuteen, mutta tuo luulo on tosiasiassa väärä. Viimeeksi törmäsin räikeään tuotesijoitteluun Suomalaisessa kirjakaupassa, kun selailin aikani kuluksi Dan Brownin trilleriä Kadonnut symboli. Ensimmäinen luku prologin jälkeen alkaa sanatarkasti näin:

Eiffel tornin eteläpilaria kiipeävä Otis-merkkinen hissi oli ääriään myöten täynnä turisteja.

Kadonnut symboli (The Lost Symbol, 2009) Suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi. WSOY 2009.

Olin pöyristynyt. Ensimmäinen luku, ensimmäinen lause ja ’Otis’. Aivan älytöntä. En ostanut Brownin kirjaa enkä ole lukenut sitä myöhemminkään, mutta asia jäi silti vaivaamaan minua. Mietin kuinka paljon hissifirma on mahtanut kirjailijalle maksaa tullakseen mainituksi noin huomionarvoisessa kohtaa. Monestihan kirjakauppa kävijät lukevat kirjasta juuri alun ja tekevät ostopäätöksensä pitkälti sen ja takakansitekstin perusteella. Näin siis lähes jokainen, joka kirjaan tarttuu, törmää myös väistämättä sanaan ’Otis’.

Substantiivilausekkeen etumäärite lunastaisi paikkansa ensimmäisessä lauseessa, jos hissin merkillä olisi jokin olennainen merkitys alkua seuraavissa tapahtumissa. Näin ei kuitenkaan ole, ainakin jos uskomme erästä ystävääni, joka on lukenut kirjan urheasti alusta loppuun. Valitun attribuutin taustalla täytyy siis olla jokin muu syy, todennäköisimmin juuri tuotesijoittelu. Toisaalta Brown on voinut naiivisti uskoa, että tosielämästä napatut tuotemerkit lisäävät teokset todentuntuisuutta tai sitten hänellä on joku hyvä tuttu Otiksen johtoportaassa, jolle hän on syystä tai toisesta ollut palveluksen velkaa.

Hyödylliset tulosteet ja inspiroivat lehtileikkeet on hyvä tallettaa muistikirjan väliin. Jos haluaa välttyä keskeytyksiltä kännykkä on syytä laittaa äänettömälle tai sulkea kokonaan.

Kaunokirjallisuudessa tuotesijoittelun käsite on monesti epämääräisempi ja tavallaan myös häilyvämpi kuin esimerkiksi televisio-ohjelmissa. Kirjailija voi nimittäin kertoa päähenkilönsä ajavan ladalla tai ostavan Louis Vuitton-merkkisen käsilaukun ilman että hän saa senttiäkään kyseisiltä yrityksiltä. Toisaalta kirjailijan päämäärä onkin aivan päinvastainen. Kirjailija ei mainitse tuotenimiä mainontatarkoituksessa vaan siksi, että hän haluaa käyttää hyväksi niitä mielikuvia, joita tunnettujen yritysten brändeihin tavallisimmin liitetään. Tuotemerkit ovat siis epäsuora tapa kertoa henkilöhahmoista ja heidän luonteenpiirteistään.

Kun kirjailija mainitsee tekstissä tuotteita, jotka eivät herätä voimakkaita mielleyhtymiä, voimme hyvällä syyllä puhua tuotesijoittelusta. Otis-merkkinen hissi on erinomainen esimerkki, samoin EMI:n cd-levyt, joita päähenkilö kuuntelee metsämökissään Barbara Erskinen romaanissa Keskiyö on yksinäinen paikka. EMI ja Otis eivät herätä ajatuksia eivätkä tuo henkilöhahmoihin tai teoksiin mitään oleellista informaatiota.

Muusan seura voi auttaa, jos kirjoittaminen ei suju.

Hyväksyn tuotemerkkien mainitsemisen tekstissä, jos niiden tarkoitus on syventää henkilöhahmoja tai jos ne liittyvät keskeisesti itse teokseen. Tuotesijoittelusta en innostu, koska kaunokirjallisissa teoksissa se on täysin tarpeetonta ja usein myös turhan silmiinpistävää. Mielestäni mainonta on jo muutenkin levinnyt jo aivan liian moneen paikkaan ja olisin iloinen, jos sanataide voisi säilyä siitä riippumattomana. Hyväksyn teosten markkinoinnin, mutten mainontaa itse teoksissa.

Yhdysvalloissa tuotesijoittelu alkaa ehkä olla jo melko yleistä, mutta onko kukaan teistä törmännyt vastaavaan ilmiöön kotimaisessa kaunokirjallisuudessa?

Mitä ajatuksia tuotesijoittelu teissä muuten herättää? Mitä tuotemerkkejä olette teksteissänne maininneet ja miksi?

Jos jokin yritys olisi valmis maksamaan teille siitä, että yrityksen nimi mainitaan ensimmäisessä lauseessa, olisitteko valmiita suostumaan ja mistä hinnasta?

Voidaanko tuotesijoittelusta ylipäätään puhua, jos tuote ei ole kuluttajan nähtävissä? Vai onko kirjallinen tuotesijoittelu tuotesijoittelua ollenkaan?

Ajatuksia?

Kuinka monta alkua on tarpeeksi?

2011-09-07T17:56:00.003+03:00

”Klassikko nro 2” on edennyt jo huomattavasti alkua pidemmälle, mutta viime viikkoina etenemiseni on hidastunut. Kirjoittamistani häirtseväksi tekijäksi on osoittautunut ensimmäisen luvun alku, johon en ole ollut koko aikana tyytyväinen. Tähän mennessä olen kirjoittanut siitä noin seitsemän erilaista versiota, mutta mikään tähänastisista yrityksistäni ei ole tuntunut oikein toimivalta. Toissa päivänä kirjoittamani pätkä on ehkä juuri ja juuri sellainen, jonka kanssa pystyn mahdollisesti elämään, mutta aika näyttää. Täysin tyytyväinen en ole vieläkään.

Tavoitteenani on kirjoittaa alku, josta tapahtumat pääsevät käynnistymään sulavasti ja ilman turhia selontekoja. En nimittäin yhtään tykkää sellaisista jatko-osista, joissa edellisen osan tapahtumat on referoitu seikkaperäisesti heti alussa, ikään kuin lukija olisi täysin aivoton ja muistia vailla oleva olento, joka kaiken pahan lisäksi saattaa tarttua kakkososaan lukematta lainkaan ensimmäistä. Ei, lukijat eivät ole niin aivottomia ja siksi heitä on syytä käsitellä niin kuin järkiolentoja käsitellään eli mahdollisimman hienovaraisesti. Eikä referointi sitä paitsi ole suinkaan ainut tapa virkistää lukijan muistia. Saman voi tehdä huomaamattomasti muutenkin, ihan vaikka sivulauseissa tai vaivihkaa dialogin lomassa. Usein muutama oikein valittu lause riittää.

”Klassikko 2:n” alku, joka nököttää tällä hetkellä kovin epävarman oloisena 1. luvun otsikon alapuolella, saa toistaiseksi säilyttää paikkansa. Pääsen siitä hyvin vauhtiin eikä minun tarvitse kuin hieman muutella sitä seuraavien tapahtumien järjestystä saadakseni ensimmäisen luvun osaset taas kohdilleen. Ja voinhan minä aina harrastaa ”da capo al fine” kirjoittamista eli kirjoittaa alun vielä kerran uudelleen sen jälkeen, kun olen päässyt loppuun. Tällä kertaa alku ei onneksi tarkoittaisi kuin paria ensimmäistä liuskaa, sillä muilta osin luvun 1. sisältö ja kieliasu täyttävät jo ankarat vaatimukseni.

Lopuksi vielä lyhyt lista virheistä, jotka pilasivat aiemmat aloitusyritykseni. Onneksi tajusin nämä ihan itse.

– Fiktiivistä päivänpolitiikkaa! Takuulla paras tapa pitkästyttää lukija heti alkuunsa. ;)

– Tylsää, voiko sitä rehellisemmin itselleen sanoa? Se delete olisi siellä näppäimistön oikeassa yläkulmassa..

– Plus, plus, pluskvamperfekti, pluskvamperfekti, pluskvamperfekti… (lauletaan vapaasti improvisoiden)

– Mitäpä, jos spekuloitaisiin tähän alkuun vähäsen…

– Liian kaunopuheista ja aiemmasta tyylistä poikkeavaa. Siis hetkinen, mikä kirja tästä pitikään tulla?

– Alkulause on ladattu niin täyteen syvällisiä merkityksiä, että se on vähällä räjähtää.

– Onpa komeita maisemia, mutta näkyykö siellä yhtään kiinnostavaa henkilöhahmoa?

Kärsiikö kukaan muu aloittamisen vaikeudesta?

Sivuhenkilön nimi muuttui

2011-08-27T22:40:00.004+03:00

Äitini on nyt lukenut esikoiskirjani ”Klassikko nro 1:n” kohta kokonaan ja olen saanut häneltä jo muutaman arvokkaan korjausehdotuksen. Yksi niistä koski erään sivuhenkilön nimeä, jonka perusteella äitini oli luullut henkilöhahmoa pitkään mieheksi. Vaikka tuon nimenomaisen henkilöhahmon tapauksessa sukupuolella ei ole ihan hirveän suurta merkitystä, en halua asian tulevan lukijalle yllätyksenä tai jäävän kokonaan hämärän peittoon.

Jos olisin kirjoittanut kirjani englanniksi, vastaavaa väärinkäsitystä ei olisi päässyt syntymään,sillä mieheen ja naiseen viittaavat pronominit he ja she olisivat paljastaneet asian jo ensimmäisissä henkilöhahmoa käsittelevissä lauseissa. Suomen hän-pronomini pakottaa sen sijaan kirjoittajan osoittamaan henkilöhahmon sukupuolen muulla tavoin, esimerkiksi henkilön fyysisten piirteiden kuvailulla, nimellä tai mieheen tai naiseen liittyvillä substantiiveilla. (mies, rouva, nuorukainen, James jne.)

Suomen hän-pronominin ajoittainen ongelmallisuus tulee parhaiten ilmi käännöskirjallisuudessa, jossa henkilöhahmojen sukupuolet pääsevät joskus yllättämään. Esimerkiksi minä, joka luin viime heinäkuussa Lee Harperin klassikkoteoksen Kuin surmaisi satakielen, olin luvattoman pitkään siinä uskossa, että kirjan päähenkilö Scout olisi poika. Taru Sormusten Herrasta romaania lukiessani olin puolestani alusta asti varma, että Merri on tyttöhobitti, mutta eipäs niin ollutkaan. Salakavala hän-pronomini voi siis johtaa helposti harhaan kenet tahansa.

Edellä mainituista lukukokemuksista viisastuneena päätin vaihtaa sivuhenkilöni nimen mitä pikimmiten. Eilen nukkumaan käydessäni varasin yöpöydälleni muistikirjan ja kynän ja aloin pohtia henkilölle vähemmän androgyyniä nimeä. Keksin sopivan melkein heti ja seuraavana päivänä tallensin muutokset koneelleni. Wordissa on kätevä Etsi ja korvaa-toiminto, jonka avulla valitun sanan voi korvata toisella vain parilla näpäytyksellä. Tältä se näyttää.

Ensimmäiseen kenttään kirjoitetaan etsittävä sana perusmuodossaan ja toiseen sana, jolla etsitty sana on tarkoitus korvata. Suomen kielen päätteet, esim. partitiivin -a ja -ä ja ta- ja -tä, voivat silti jäädä virheellisiksi, joten väärin taipuneet sanat kannattaa käydä läpi vielä erikseen. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Selventävänä esimerkkinä voitaisiin ajatella vaikkapa kuvan tilannetta, jossa sana 'karhu' halutaan korvata sanalla 'jänis'. Tarinassa nämä sanat esiintyvät tietenkin myös taipuneissa muodoissa, joten tuloksena voi syntyä melkoisia sanahirvityksiä. Tässä muutama esimerkki:

Genetiivi sanasta karhu eli 'karhun' muuttuisi muotoon jänisn.

Partitiivi sanasta karhu eli 'karhua' saisi puolestaan muodon jänisa.

Sanaa jänis kannattaa siis vielä muokata Etsi ja korvaa-toiminnolla niin, että virheellisen genetiivin jänisn korvaa muodolla 'jäniksen' ja väärän partitiivin jänisa sanalla 'jänistä'. Näin tekemällä säästyy helposti koko käsikirjoituksen uudelleen luvulta, mikä ei ole koskaan sataprosenttisen varma keino korjata kaikkia virheitä. Monille teistä tämä toiminto on varmasti jo tuttu!

Kun vaihdoin tänään sivuhenkilöni nimen, Word teki 261 korvausta. Melkoinen määrä, vai mitä? Toisaalta, jos muuttaisin päähenkilön nimen, luku olisi varmasti tuhansia. Sitä en kuitenkaan aio tehdä, sillä en enää osaisi puhutella päähenkilöäni muulla nimellä kuin sillä, minkä olen hänelle antanut. Sanotaan rakkaiden lapsien monista nimistä mitä tahansa, minun päähenkilölläni niitä on vain yksi!

Millaisia kokemuksia teillä on henkilöhahmojen nimien muuttamisesta?
Tunnustaako kukaan teistä erehtyneensä joskus lukiessaan henkilöhahmon sukupuolesta?

Kirjoitin nimistä ja henkilöhahmoista viimeeksi joulukuussa 2009. Jos kiinnostuitte, vanhan postauksen voi käydä lukemassa täällä.

Erilaisia lukutapoja

2011-08-22T22:38:00.001+03:00

Viikko sitten perustamani kysely päättyi eilen ja nyt olisi tarkoitus tarkastella tuloksia. Kyselyssä tiedusteltiin, mitkä seuraavista vaihtoehdoista kuvaavat teitä kertomakirjallisuuden lukijoina ja vaihtoehdoista saitte ruksata niin monta kuin halusitte. Kaiken kaikkiaan kyselyyn osallistui huikeat 29 kävijää, joista minä olin tietenkin yksi.

Luen tarinan sana sanalta alusta loppuun 13 (44 %)
Lukiessani saatan hyppiä yksittäisten kappaleiden yli 6 (20 %)
Sivuutan surutta tylsät kohdat, vaikka lukematta jäisi monta sivua 4 (13 %)
Luen koko tarinan, mutta ajoittain silmäilen tekstiä suurpiirteisemmin 13 (44 %)
Tuomitsen kirjan helposti jo ensimmäisten sivujen perusteella 9 (31 %)
Toisinaan tarkistan tarinan loppuratkaisun ennen kuin olen ehtinyt sinne saakka 6 (20 %)
Käyn lukemassa kirjan viimeisen kappaleen tai lauseen ennen aikojani 5 (17 %)
Selailen kirjaa sieltä täältä ennen kuin aloitan lukemisen 10 (34 %)
Selailen kirjaa ja käyn silmäilemässä tulevia kohtauksia lukemisen aikana 8 (27 %)
Joskus tarkistan miten meneillään oleva kohtaus päättyy 1 (3 %)
Palaan tekstissä taaksepäin, jos jokin oleellinen asia on päässyt unohtumaan 19 (65 %)
Loppuun päästyäni luen suosikkikohtaukseni vielä uudelleen 4 (13 %)
Jätän kirjan surutta kesken, jos se ei kiinnosta minua 17 (58 %)
Luen kirjan loppuun, kun olen sen kerran aloittanut 7 (24 %)

Heti alkuun on sanottava, että tällä kyselyllä oli harvinaisen valikoitunut vastaajajoukko. Monet äänestäneistä ovat mitä ilmeisimmin blogini säännöllisiä tai vähemmän säännöllisiä kävijöitä, jotka ovat kirjallisuuden lisäksi kiinnostuneita myös kirjoittamisesta. Jos mukana olisi ollut enemmän ns. tavallisia lukijoita, joita kiinnostaa etupäässä kirja eikä kirjoittaminen, tulokset olisivat voineet olla toisenlaiset. Tässä kyselyssä korostuu joka tapauksessa lähes liikuttava tunnollisuus, joka ilmenee kohtien 1, 4 ja 11 korkeina prosentteina. 13 vastaajaa kertoo lukevansa kirjan sana sanalta, toiset 13 lukevat tarinan ajoittain suurpiirteisesti, mutta kuitenkin kokonaan ja noin kaksi kolmasosaa palaa tekstissä taaksepäin, jos jotakin olennaista on päässyt unohtumaan. Kirja halutaan ymmärtää kokonaisuudessaan.

Kyselyyn osallistuneilla on myös kovat vaatimukset lukemiensa kirjojen suhteen. Yli puolet vastaajista nimittäin jättää kirjan armotta kesken, jos se ei kerta kaikkiaan kiinnosta (58 %). Vain seitsemän lukee kirjan kuin kirjan kuuliaisesti loppuun asti, vaikkei se ihan hirveästi kiinnostaisikaan. Ihailtavaa kurinalaisuutta ja mielenlujuutta! Neljä vastaajaa (13 %) palaa vielä kirjan luettuaan suosikkikohtaustensa pariin ja lukee ne vielä toistamiseen. Aivan järjettömän upeaa! Juuri tuollaisia lukijoita minä haluaisin omalle kirjalleni, jos se joskus julkaistaisiin; lukijoita, jotka ovat innokkaita poimimaan tekstistä kaikkein herkullisimmat ja mieleenpainuvimmat kohtaukset! Voisiko kirjailija saada parempaa kiitosta työstään? Olette ihannelukijoitani, te upeat neljä!

Minun on kiitettävä teitä myös rehellisyydestä, sillä kyselystä valikoitiin rohkeasti myös sellaisia kohtia, joita voitaisiin pitää yleisesti "paheksuttavina". Kirjoittajan näkökulmasta on nimittäin todella ronttimaista hyppiä kappaleiden ja sivujen yli ja mennä urkkimaan se loppuratkaisu ennenaikaisesti. ;) Mutta sellaisia jotkut lukijat ovat, mm äitini, joka meni ahmimaan ”Klassikko 1:n” viimeisen luvun edettyään ensin puoleen väliin saakka. Mur! (No, minä olen onnistunut onneksi rakentamaan kirjani niin, ettei lopusta tajua tuon taivaallista, jos ei etene kiltisti järjestyksessä tiettyyn pisteeseen saakka.) Yksittäisten kappaleiden yli pomppaaminen oli hivenen suositumpaa kuin sivukaupalla eteenpäin harppominen, mutta kumpikaan vaihtoehdoista ei saanut mitään järjetöntä äänivyöryä.

Tällaisen monivalintakyselyn suurin ongelma on se, että tuloksia voi tarkastella vain kohta kohdalta (eli kuinka suuri prosentti kaikista vastaajista on valinnut tietyn vastausvaihtoehdon). Sen sijaan vertailua eri vastaajien kesken ei pysty suorittamaan mitenkään, sillä kyselystä ei voi erottaa erillisten äänestäjien tekemiä valintarivejä. Jos nuo valintarivit voisi jotenkin kaivaa näkyviin, vastauksista voisi erottua erilaisia lukijatyyppejä. (Otoksen pitäisi kuitenkin olla suurempi kuin 29) Olisi esimerkiksi kiinnostavaa tietää, ovatko pomppivat lukijat taipuvaisempia tarkistamaan kirjan loppuratkaisun kuin tunnolliset lukijat? Yhtä mielenkiintoista olisi tietää millaisia muita ominaisuuksia on niillä äänestäjillä, jotka tuomitsevat kirjan helposti jo ensimmäisten sivujen perusteella? (31 % vastanneista!)

Loppuhuipennuksena paljastan teille omat valintani tässä kyselyssä. Valitsin vaihtoehdoistani neljä kohtaa, joista ensimmäinen oli väittämä numero 1. Luen kirjan sana sanalta alusta loppuun. Otin kuitenkin vapauden tulkita tätä kohtaa hieman läpi sormien. Alusta loppuun lukemisen ei tarvitse mielestäni tarkoittaa sitä, että luen kurinalaisen järjestelmällisesti. Tarkistan nimittäin usein loppulauseen tai -kappaleen ennen lukemista ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjassa tulee vastaan tylsähkö kohtaus. Tunnen tästä syyllisyyttä, sillä loppulauseen lukemisessa piilee aina riskinsä. En missään nimessä haluaisi tietää loppuratkaisua ennen kuin olen päässyt sinne saakka, mutta jokin loppulauseessa vetää minua puoleensa. Tunnen väittämästä nro 7 pienen pientä syyllisyyttä ja haluaisin oppia pahasta tavastani eroon.

Kolmas valintani oli väittämä numero 11. Palaan siis tarvittaessa tekstissä taaksepäin, jos jokin olennainen asia on päässyt unohtumaan minulta. En kerta kaikkiaan voisi jatkaa lukemista, jos en esimerkiksi muistaisi jonkun henkilöhahmon statusta, taustaa tai hänen suhdettaan päähenkilöön. Kun olen tarkistanut asian, voin taas hyvillä mielin jatkaa eteenpäin. Neljäntenä ja viimeisenä valitsin kohdan 13. Olen kriittinen lukija enkä halua tuhlata arvokasta aikaani kirjaan, joka ei puhuttele tai viihdytä minua. Noudatan lukiessani usein 1/5:n sääntöä eli luen noin viidesosan koko kirjan pituudesta ennen kuin päätän, luenko kirjan loppuun asti vai aloitanko uuden. Jos 1/5:n kohdalla tapahtumat eivät ole osoittaneet vähäisiäkään käynnistymisen merkkejä tai jos minulle on aivan sama mitä kirjan henkilöhahmoille jatkossa tapahtuu, lopetan lukemisen.

Tämän enempää en aio tästä kyselystä tällä kertaa sanoa. Jos joku haluaa vielä kertoa omasta valintarivistään, siihen olisi nyt oivallinen tilaisuus. Sana on vapaa!

Käsikirjoituksen viipymisen salaiset syyt

2011-08-19T19:32:00.000+03:00

Toimitin käsikirjoitukseni tämän vuoden alussa kolmeen helsinkiläiseen kustantamoon. Kaksi niistä on jo todennut, ettei käsikirjoitukseni sovi heidän kustannusohjelmaansa, mutta kolmas pysyy edelleen hiljaa. En tiedä mitä minun pitäisi siitä ajatella. Ovatko he kiinnostuneita vai lojuuko käsikirjoitus unohtuneena jossakin kustantamon perimmäisessä nurkassa? Toisaalta kustantamo on saattanut hävittää yhteystietoni tai laittaa koko käsikirjoituksen epähuomiossa silppuriroskikseen ennen vastauskirjeen lähettämistä. Yhtä hyvin koko kirje on voinut hukkua postissa.

Todennäköiset tai mahdolliset vastaukset ovat useimmiten vähän tylsiä. Paljon hauskempaa on keksiä vaihtoehtoja, jotka ovat epätodennäköisiä tai suorastaan koomisia. Päätinkin nyt perjantai-illan kunniaksi kehitellä muutamia humoristisia ehdotuksia kaikkien epätietoisuudessa kärvistelevien kirjoittajien ja muiden asiasta kiinnostuneiden iloksi. Olkaa hyvät!

Eli jos kustantamosta ei kuulu mitään, syy voi olla:

Käsikirjoitus on löytänyt uuden elämän kustannustoimittajan työpöydän lyhimmän jalan alta. Se on juuri sopivan paksuinen pitämään keikkuvan pöydän aloillaan.
Naapurisi on joutunut vastaanottamaan hylkäyskirjeen puolestasi eikä hän kirjeen avattuaan kehtaa enää toimittaa sitä oikealle omistajalleen. Virheitä sattuu postinkantajillekin.
Käsikirjoituksesi on ajautunut kustantamon ”Pitää lukea joskus” - pinoon, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei käsikirjoitusta koskaan lueta.
Käsikirjoitus unohtui kustannustoimittajalta avoimen ikkunan eteen, mutta voimakas läpiveto tempaisi sivut mennessään ja levitti ne kaikkialle lähiseudun kattojen ylle. Kustannustoimittaja on liian peloissaan raportoidakseen tapahtuneesta.
Kustannustoimittajilla pitää kiirettä eikä edes kaikille 1900-luvun puolella käsikirjoituksensa lähettäneille ole ehditty vielä vastaamaan. Arkiston vanhimpien aarteiden kohdalla kustannustoimittajien pitäisi ensin selvittää, ovatko niiden kirjoittajat vielä elossa.
Käsikirjoitus anastettiin postikonttorista ja varas julkaisee sen omissa nimissään syksyllä 2012. Kustantamossa hieman ihmeteltiin saatekirjeen huonoa kieliasua, mutta muita epäilyksiä ”kirjailijaa” kohtaan ei ilmennyt.
Kustantamossa ei ole saatu päätetyksi tämän vuoden kustannusohjelmasta, joten kustannustoimittajien on toistaiseksi täysin mahdoton sanoa, sopiiko käsikirjoituksesi kustantamon linjaan vai ei.
Kustantamossa odotellaan lahjuksia, joiden viipymistä on ehditty jo vähän ihmetelläkin. Käsikirjoitukseen perehtyminen sujuisi mukavammin belgialaisen suklaan tai viinin ja juustojen kera.
Kirjoittajan kotinurkille lähetetty yksityisetsivä ei ole toistaiseksi onnistunut nappaamaan kirjoittajasta kuvaa saati selvittämään hänen yksityiselämänsä kiemuroita. Kunpa kirjoittaja suostuisi näyttäytymään enemmän kotinsa ulkopuolella…
Pitkien käsittelyaikojen katsotaan lisäävän kustantamon uskottavuutta.
Kustannustoimittaja epäili käsikirjoituksesi sisältävän vihjeitä valtion salaisuuksista ja päätti lähettää sen supon tutkittavaksi.

Että tällaista tällä kertaa. Jos haluat piristää minua, lähetä oma/omat ehdotuksesi minulle kommentin muodossa. Kaikki ehdotuksia jättäneet saavat kunnian paistatella koko viikonlopun Satakielen jakamattomassa suosiossa. Myönnän, ettei palkinto ole kovin häävi, mutta parempaankaan en nyt pysty. ;)

Lukemista koskeva kysely ratkeaa muistaakseni huomenillalla. Kommentoin aihetta lisää sunnuntaina tai viimeistään maanantaina. Silloin paljastuvat myös Satakielen hyveet ja paheet kertomakirjallisuuden lukijana.

P.S. Viikon aikana olen saanut kaksi uutta lukijaa. Tervetuloa Feroce ja Hukkateillä!

Makea tunnustus

2011-08-16T13:47:00.001+03:00

Blogiystäväni Ahmu antoi blogilleni makoisan tunnustuksen, jossa pitää lempivärinsä lisäksi paljastaa lempiruoka ja paikka, jonne haluaisi matkustaa.

Lempivärini on keltainen, sellainen oikein muheva tipun keltainen. Pidän myös aavistuksen murretuista keltaisista, kuten esimerkiksi sävystä, jota voi ihailla blogini sivupohjassa. Olen käyttänyt murrettua keltaista myös kotini sisustuksessa, sillä se näyttää mielestäni hyvältä tummiin puukalusteisiin yhdistettynä. Pukeutumisestani lempiväriäni voi olla vaikea päätellä, sillä käytän mieluiten harmaita, mustia ja ruskean sävyisiä vaatteita kuten Satakielen kuuluukin. ;) Tykkään myös hurjasti tummasta turkoosista!

Lempiruoka onkin sitten astetta vaikeampi tapaus. Saako tähän vastata vesimeloni? Jos vesimelonia ei luokitella hyväksyttäväksi vastaukseksi, vaihdan tilalle huolella paistetun järvikalan tai lohen. Kala maistuu minulle erinomaisesti myös savustettuna ja uunissa valmistettuna.

Minne sitten matkustaisin? Viime vuosina olen kierrellyt paljon Euroopassa ja Lähi-Idässä ja käynyt ihailemassa ihmisten rakentamia historiallisia monumentteja ja muita kulttuuriaarteita. Seuraavaksi haluaisin harrastaa enemmän luontomatkailua. Vietin lukion jälkeen viisi viikkoa Uudessa-Seelannissa ja siitä saakka olen halunnut palata sinne uudelleen. Matkustaisin siis todennäköisesti Uuteen-Seelantiin tai sitten Englantiin tai Skotlantiin, jossa voisin katsastaa muutaman keskiaikaisen linnan. Ja kyllä muutama viikko mökillä Pohjois-Karjalassakin kelpaisi!

Haluan antaa tämän tunnustuksen Vera A:lle ja ystävälleni Heidille!

Monta tapaa lukea

2011-08-14T11:50:00.000+03:00

Joskus blogitaipaleeni alkuaikoina kirjoitin otsikolla Yksi kirja päivässä ei riitä ja kysyin lukijoiltani kuinka monta kirjaa he lukevat päivässä. Vastaukset eivät yllättäneet, sillä suurin osa (9 vastaajaa 12:sta) tunnusti lukevansa vähemmän kuin yhden ja vain yksi vastaaja vähemmän kuin kaksi kirjaa päivässä. Tuolla kerralla ei kuitenkaan ollut lainkaan puhetta siitä miten kirjoja luetaan. Tänään haluaisinkin herätellä hieman ajatuksia lukemisen tekniikoista, joita on takuulla yhtä monenlaisia kuin tapoja kirjoittaa.

Nyt en ole kiinnostunut siitä, analysoitteko te lukiessanne kirjassa esiintyviä henkilöhahmoja tai pohditteko sisäistekijän merkitystä tarinassa. Tällä kertaa olen kiinnostuneempi yleisluontoisemmista asioista eli lukemisesta prosessina. Miten luette? Oletteko tarkkoja vai vähemmän tarkkoja, tunnollisia vai suurpiirteisiä? Voitteko sanoa lukeneenne kirjan, jos ette ole lukeneet sen jokaista sivua? Tunnetteko syyllisyyttä, jos pompitte tylsien kohtien yli? Jätättekö tylsän kirjan kesken vai kahlaatteko sen loppuun vaikka hampaat irvessä?

Tiedän, että jokainen lukukokemus on yksilöllinen, mutta päätin silti perustaa aiheesta kyselyn. Kyselyyn vastatessa kannattaa kuitenkin miettiä jonkinlaista lukutavan keskiarvoa eli sitä kaikkein tavallisinta tapaa lukea kirjoja. Poikkeustapaukset ovat sitten asia erikseen. Toivottavasti onnistuin keksimään kyselyyn tarpeeksi monipuolisen valikoiman erilaisia vaihtoehtoja, mutta todennäköisesti unohdin taas jotakin olennaista. Jos niin on, kertokaa siitä minulle!

Kysymys kuuluu:

Mitkä seuraavista kohdista kuvaavat sinua lukijana?
(Useimmat kyselyn väittämistä eivät ole toisensa poissulkevia ja siksi kyselyssä voi tällä kertaa ruksia enemmän kuin yhden kohdan. Kirjoilla tarkoitetaan tässä kyselyssä nuorille ja aikuisille suunnattua kertomakirjallisuutta. )

Luen tarinan sana sanalta alusta loppuun
Lukiessani saatan hyppiä yksittäisten kappaleiden yli
Sivuutan surutta tylsät kohdat, vaikka lukematta jäisi monta sivua
Luen koko tarinan, mutta ajoittain silmäilen tekstiä suurpiirteisemmin
Tuomitsen kirjan helposti jo ensimmäisten sivujen perusteella
Toisinaan tarkistan tarinan loppuratkaisun ennen kuin olen ehtinyt sinne saakka
Käyn lukemassa kirjan viimeisen kappaleen tai lauseen ennen aikojani
Selailen kirjaa sieltä täältä ennen kuin aloitan lukemisen
Selailen kirjaa ja käyn silmäilemässä tulevia kohtauksia lukemisen aikana
Joskus tarkistan miten meneillään oleva kohtaus päättyy
Palaan tekstissä taaksepäin, jos jokin oleellinen asia on päässyt unohtumaan
Loppuun päästyäni luen suosikkikohtaukseni vielä uudelleen
Jätän kirjan surutta kesken, jos se ei kiinnosta minua
Luen kirjan loppuun, kun olen sen kerran aloittanut

Haluan vielä korostaa, että tässä kyselyssä ei ole tarkoitus mennä sanoja syvemmälle vaan tarkastella lukemista ikään kuin pintatasolta. Tällä kertaa en myöskään halua kiinnittää huomiota ns. parateksteihin (=aputeksti, lieveteksti, kynnysteksti), joita aion käsitellä myöhemmin erikseen. Tarkastelkaamme siis tällä kertaa vain kirjan varsinaista sisältöä eli tarinaa ja sen lukemista.

Kirjatuki on tämän kesän kirpparilöytöjä (0,50e)
ja Bukowskin nallekirjanmerkki lahja äidiltä.
Kirjateline on lyömätön apuväline leipoessa ja
tieteellisiä tutkielmia kirjoittaessa.

Kysymystä Miten luet? on tarkasteltu Blogistaniassa viime aikoina muuallakin. Esimerkiksi Kirjainten virrassa blogin Hannalla on menossa jopa aihetta tarkasteleva blogisarja Miten luet? jossa on tähän mennessä tarkasteltu takakansitekstiä ja kielenhuoltoa. Hanna kirjoitukset kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa kommentteineen päivineen. Tässä kyselyssä näkökulma on kuitenkin rajatumpi joten aiheet menevät vain osittain päällekkäin.

Blogin tilastot osoittavat, että kesälomalaiset ovat jälleen palanneet tietokoneidensa ääreen, joten tällä kertaa vastausaikaa on vain viikko. Minä kerron omasta lukutavastani kommenttikeskustelussa tai viimeistään tulosten julkistamisen yhteydessä.

Kirjoittaja katsoo peiliin, osa I: paheet

2011-08-10T22:19:00.002+03:00

Jokainen tietää, että kirjailijat ovat ihan samanlaisia kuolevaisia kuin muutkin, mutta silti kirjailijoita on totuttu ajattelemaan jokseenkin toistensa kaltaisina ihmisinä. Anu Holopainen kirjoitti blogissaan otsikolla Kirjailijan seitsemän syntiä ja luetteli viisi ehkä tyypillisintä kirjailijoihin yhdistettyä ominaispiirrettä. Kirjoitus on samalla haaste kaikille bloggaaville kirjailijoille ja kirjailijan aluille. Tehtävänä on siis verrata stereotyyppistä kirjailijakuvaa kohta kohdalta omaan luonteenlaatuunsa. Jokaisesta "kyllä" vastauksesta saa pisteen.

Nyt on minun vuoroni katsoa peiliin.

Elitistisyys
Opiskelijana ja keikkatyöntekijänä en voi kehuskella suurilla tuloillani, mutta henkinen pääomani on ennättänyt karttua sitäkin suuremmaksi. Olen saanut harrastaa pienestä pitäen monenlaisia asioita (kiitos siitä kuuluu vanhemmilleni!), joten siinä mielessä olen ollut etuoikeutetussa asemassa. Kuuntelen myös mielelläni klassista musiikkia enkä ole koskaan käynyt festareilla tai viihtynyt suurissa massatapahtumissa. Ravintolaksikin valitsen mieluummin esimerkiksi ravintola Eliten kuin McDonaldsin, jossa en ole käynyt viiteentoista vuoteen. ;) Tunnustan elitistisyyden synnikseni edellä mainittujen kohtien ja muiden henkilökohtaisempien syiden perusteella. (1 piste)

Hankala luonne
Kiellän olevani hankala. Tulen toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja pyrin elämään heidän kanssaan sovussa. Yleensä olen todella pitkäpinnainen, mutta tarpeen tullen osaan pitää myös puoleni. Minua ei poljeta, mutta se ei tee minusta hankalaa. (0 pistettä)

Päihteidenkäyttö
En ole ikinä polttanut tupakkaa saati ollut krapulassa. Punaviiniä juon kohtuudella, mieluiten ruuan tai juustojen kera. Ulkona käydessäni otan useimmiten camparin appelsiinimehulla tai mansikka margaritan. Myös kovemmista aineista olen pysynyt kaukana, sillä minulla ei ole mitään tarvetta paeta tätä maailmaa tai itseäni. Haluan säilyttää kontrollin kaikissa tilanteissa ja tallettaa sisimpääni elämäni jokaisen muistamisen arvoisen hetken. Minulle kirjoittaminen ja muut taiteelliset harrastukset toimivat aivan riittävänä pakona arjesta. (0 pistettä)

Boheemius
Opiskeluaikoina elämäni on usein epäsäännöllistä ja viihdyn kotona mukavissa vaatteissa. Asuntoni on aina perussiisti, vaikka toisinaan sänkyni jää aamulla petaamatta ja pölykoirat pesiytyvät nurkkiin ja ikkunalaudoille. Pääsääntöisesti pyrin imuroimaan kerran viikossa ja huolehtimaan siitä, että liikun ulkona siististi pukeutuneena. Ennen kaikkea olen esteetikko. (0 pistettä)

Itsekeskeisyys
Egosentrisyys on tervettä ja kuuluu olennaisena osana ihmisyyteen. Kirjoittajana ja ihmisenä en tunnusta olevani normaalia itsekeskeisempi, vaikka pidänkin itseäni arvossa. Tavallisesti kyselen ihmisiltä mieluummin heidän kuulumisiaan kuin vaahtoan heille suuna päänä omista tekemisistäni. Tästä syystä tunnen monet ystäväni paremmin kuin he tuntevat minut. Olen huomannut, että ihmiset puhuvat usein mielellään itsestään ja kuuntelemalla oppii paljon elämästä ja ihmisyydestä. Sopivasti muokattuna kaikkea kuulemaansa voi hyödyntää kirjoittamisessa!

Erakkomaisuus
Tämä on minulle rakas ja tärkeä ”synti”, vaikka pidänkin ihmisistä. Silti unelmoin kolmen kuukauden kesälomasta mökillä yksin! Yksin ollessa voimavarani karttuvat, ajatukseni pysyvät koossa ja luovuuteni kukoistaa. (1 piste)

Tunteellinen (yli)herkkyys
Olen tunteellinen ja herkkä ja saatan itkeä hyvin omituisten asioiden vuoksi. Pehmeän ytimeni ympärillä on kuitenkin kova kuori, jonka läpäisevät vain harvat ja valitut. (1 piste)

Tämä haaste toi minulle vaivaiset kolme pistettä seitsemästä. Nyt haluan heittää haasteen kaikille niille kirjoittajille, jotka lukevat blogiani. Löytyykö sieltä ruutujen takaa yhtään seitsemän synnin kirjoittajaa? Pisteet voi ilmoittaa vapaasti kommentin muodossa eikä niitä tarvitse välttämättä sen kummemmin eritellä.

Seuraavalla kerralla Satakielen sanoissa keskustellaan lukemista. Aiheeseen tulee liittymään myös pienimuotoinen kysely.

Poikaset kirivät voittoon

2011-08-07T11:11:00.001+03:00

Luontokuvakilpailusssa koettiin dramaattisia hetkiä viime viikon lopulla. Vielä perjantai aamuna poikaset ja pörriäinen olivat tasoissa neljän äänen voimin ja sontakärsä kirinyt aivan niiden kannoille kolmella äänellään. Tilanne oli äärimmäisen tasainen ja ehdin jo luulla, että kilpailu saisi yhden sijaan monta voittajaa. Perjantai-illan ja lauantain aikana annetut kolme ääntä osoittautuivat kuitenkin ratkaiseviksi ja käänsivät tilanteen poikasten eduksi. Kilpailun voittajaksi julistetaan siis harmaasieppopariskunnan kolme rohkeaa ja hurmaavaa poikasta. Hopeaa otti kuva "Kehäkukka ja pörriäinen" neljällä äänellä ja jaetulle pronssille (kolmen äänen turvin) kirivät turkoosi korento ja kilpailun huumoripuolesta vastannut jymy-yllättäjä Isohangokkaan toukka alias Sontakärsä.

Harmaasieppo-emo rakensi pesänsä vesipumppua ohjaavaa laitteistoa suojaavan levyn päälle. Automaattipumpun naksahtelu ja vesiletkun hurina eivät poikasia häirinneet.

Onnittelut voittajille ja kiitokset kaikille aktiivisille äänestäjille ja aihetta erikseen kommentoineille! Poikaset saavat palkinnoksi vakipaikan blogin sivupalkista ja paljon ihailevia huokauksia. Toivottavasti poikaset palaavat ensi kesänä Pohjois-Karjalaan aikuisina lintuina. Silloin parhaimmat pesimäpaikat ovat tarjolla halkoliiterin räystään alla.

Tässä vielä kilpailun tulokset. Ääniä annettiin hiljaisesta lomakaudesta huolimatta yhteensä 21.

1. Kultamitali - Poikaset 5 / (23 %)
2. Hopeamitali - Kehäkukka ja pörriäinen 4 / (19 %)
3. Jaettu pronssimitali - Turkoosi korento (3 / 14 %) ja Toukka Sontakärsä 3 / (14%)
4. Pilkukas perhonen 2 / (9 %) ja Kukka ja kimalainen 2 / (9 %)
5. Valkoinen perhonen 1 / (4 %) ja Lumpeenkukka 1 / (4 %)
6. Jumbosija - Heinäsirkka 0 / (0%), Nokkosperhonen 0 / (0%) ja Tumma perhonen 0 / (0%)

Heinäsirkka uskoo huonon menestyksensä johtuneen epäedullisesta paikasta kilpailun ensimmäisenä esiintyjänä. Tumma perhonen puolestaan valittelee toisen siipensä kuntoa kuvauspäivänä ja uskoo sen vähentäneen äänestäjien mielenkiintoa. Nokkosperhonen suostuu kommentoimaan jumbosijaa ainoastaan yhdellä lauseella. Tavallisuutta ei kuulemma arvosteta. Muutenkin hyönteisten keskuudessa on kovasti arvosteltu Satakielen päätöstä ottaa kilpailuun mukaan lintuja. Tähän Satakieli on vastannut, että linnut kuuluvat luontoon siinä missä hyönteisetkin. Ainut kilpailija, joka kieltäytyi osallistumasta kilpailun jälkipyykkiin on vaatimaton pikku pörriäinen, joka on varsin häkeltynyt saamastaan suosiosta.

Poikaset haluavat vielä kiittää äänestäjiään alla olevalla kuvatervehdyksellä. Tässä ollaan melkein jo lentoon lähdössä!

Tee-elämyksiä Etelä-Savosta

2011-08-03T21:35:00.004+03:00

Iltojen viiletessä kirjoittajalle kuin kirjoittajalle saattaa tulla mieleen valmistaa itselleen kupillinen maistuvaa ja hyväntuoksuista teetä. Jos teevarastot ovat ehtyneet tai päässeet kesän aikana väljähtymään, on aika täydentää teehyllyn sisältöä vanhoilla suosikeilla ja kokonaan uusilla tee-elämyksillä. Kokeilunhaluisen teen ystävän kannattaa lukea tämä postaus!

Kirjani ensimmäinen lukija alias luottohenkilö harrasti perheensä kanssa pienimuotoista maaseutumatkailua lomallaan heinäkuussa. Luottohenkilö ja hänen miehensä valitsivat ajoreitin jo ennen lähtöä ja etsivät internetistä kiinnostavia kohteita, joissa he suunnittelivat vierailevansa matkan aikana. Yksi valituista pysähdyspaikoista oli Juvalla Etelä-Savossa sijaitseva englantilainen teehuone Teahouse of Wehmais, joka vaikutti nettisivujensa perusteella varsin idylliseltä käyntikohteelta.

Tuliaisia Juvalta ja isältä saatu vanha teepannu

Teahouse of Wehmais ei tuottanut kävijöille pettymystä. Tee ja muut herkut tarjoiltiin viihtyisässä maalaismiljöössä englantilaisten kukkatapettien, liinoilla verhottujen pöytien ja korkeaselkäisten nojatuolien somistamassa huoneessa. Luottohenkilö tilasi annoksen samppanjalla, mansikalla ja kermalla maustettua mustaa teetä Studio 54:sta ja hänen miehensä jääteetä, jota tarjoiltiin pöytään kokonainen karahvi. Kauniisti katetun teen kanssa maistuivat pienet suolaiset ja jälkiruokana mangojuustokakku.

Teahouse of Wehmais myy irtoteetä myös kotiin vietäväksi ja palvelee kauempana asuvia verkkokaupan välityksellä. Tutustuin teehuoneen valikoimiin hyvissä ajoin ennen luottohenkilön matkaa ja pyysin häntä tuomaan minulle kahta erilaista teetä. Ensimmäinen valintani, kiinalainen Keemun, löytyi listalta ”maustamattomat mustat teet” ja toinen, mustaviinimarjanlehdillä höystetty Svartvinbär (Kiina, Sri Lanka), maustettujen teelaatujen joukosta.

Maistelin alkuviikosta Studio 54:a, jota ystäväni oli ostanut tuliaiseksi kotiinsa. Maku oli hienostunut, pehmeä ja aavistuksen makea, mutta samppanjaa en siitä oikein erottanut. Toisaalta luottohenkilön pikkuinen vei huomioni niin perinpohjaisesti, etten ehtinyt analysoida tee-elämystä mitenkään syvällisesti.. Tänä iltana tutustuin tarkemmin omiin ostoksiini. Svartvinbär on kevyttä, raikasta ja marjaisaa, mutta muuten aika perinteistä mustaviinimarjateetä. Maustamattomassa Keemunissa on mukavan täyteläinen, maanläheinen ja leveä maku. Joissakin kiinalaisissa teelaaduissa on joskus aavistus savun makua, mutta tässä sellaista ei tuntunut. Molemmat teet olivat selvästi laadukkaita eikä niistä jäänyt karvasta jälkimakua.

Suurena teen ystävänä kannatan kaikkea teehen liittyvää yritystoimintaa ja olen ilahtunut, että sellaista uskalletaan perustaa myös maaseudulle. Taidan itsekin ajella joskus Pohjois-Karjalaan Juvan kautta, jos minulla on joskus oma auto. Luottohenkilön kuvauksen perusteella Teahouse of Wehmais vaikuttaisi nimittäin olevan lyömätön vaihtoehto kaikille teen ystäville, joille perinteiset huoltoasemat eivät tarjoa muuta kuin ankean karvasta pussiliptonia.

Tässä vielä yhteystiedot kaikille paikasta kiinnostuneille:

Teahouse of Wehmais
Pieksämäentie 234
51900 Juva

http://www.teahouse.fi/

Oletko sinä onnistunut löytämään omaperäisiä tai inspiroivia taukopaikkoja maanteiden varsilta, joita haluaisit suositella muille kirjoittajille?

P.S. Jos tee ei maistu sinulle kuumana tähän vuodenaikaan, löydät Satakielen vinkit jääteen valmistamiseen tämän linkin kautta.

Tarinankertoja vai kielivirtuoosi?

2011-07-27T21:10:00.000+03:00

Hyvässä romaanissa tarina ja kieli ovat sopusoinnussa keskenään. Kieli tukee tarinaa ja tarina kieltä, mutta kumman ehdoilla kirjoittaja/kirjailija viime kädessä toimii? Lukiessani olen huomannut, että toiset vaikuttaisivat tekevän tekstiä ensisijaisesti tarinan ehdoilla ja toiset ikään kuin siksi, että heillä on tarve tuottaa mahdollisimman omaperäistä ja vaikuttavaa kieltä. Jälkimmäisessä tapauksessa tarina saattaa jäädä ohueksi, joskus jopa toisarvoiseksi. Vastaavasti tarinaa lähtökohtanaan pitävän kirjailijan kerronta saattaa toisinaan olla yksinkertaista ja helppotajuista, vaikka kieli olisikin sinällään rikasta ja monipuolista.

LÄHTÖKOHTANA TARINA – Tarina on kirjan tärkein sisältö, jonka ympärille sanat rakentuvat. Kirjoittajan tärkein pyrkimys on tehdä tarina mahdollisimman ymmärrettäväksi. Useimmiten teksti on helppolukuista, vaikka se olisikin runsasta ja kuvailevaa.

LÄHTÖKOHTANA KIELI – Kirjoittaja pyrkii ilahduttamaan itseään ja lukijaansa mahdollisimman vaikuttavalla kielellä. Ääritapauksessa tarina on luettava rivien välistä. Joskus teksti saattaa olla lukijan kannalta haastavaa, mutta ei aina.

Kolmannen ryhmän muodostavat ne kirjoittajat, joiden liikkeelle panevana voimana toimii tasapuolinen rakkaus kieleen ja tarinoihin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei esimerkiksi tarinan ajamana kirjoittava tekijä haluaisi panostaa kieleen tai päinvastoin. Tärkeintä on löytää tasapaino kielen ja tarinan välillä, oli kirjoittajan alkuperäinen lähtökohta sitten kumpi tahansa.

Luulen, että kirjoittamisen perimmäinen lähtökohta edustaa usein myös kirjoittajan parasta vahvuutta. Tarinankertoja joutuu toisinaan kamppailemaan kielen kanssa ja kielivirtuoosi takomaan päätään seinään löytääkseen tarinaansa omaperäisiä ja uskottavia ratkaisuja. Pahimmassa tapauksessa tarinan ja kielen keskinäinen toimimattomuus voi johtaa jopa kirjan epäonnistumiseen. Kukaan ei jaksa lukea hyvää tarinaa, jos se on kirjoitettu huonosti tai liian monimutkaisesti. Aivan yhtä vaikeaa on kahlata läpi upealla taidekielellä kirjoitettua teosta, jos sanojen virrasta ei saa napatuksi yhtäkään koukuttavaa ajatusta.

Hyvistä kirjoista ei helposti huomaa mistä lähtökohdasta kirjailija on teoksensa kirjoittanut, jos tarina on kiinnostava ja kieli sujuvaa ja sopusuhtaista sisältöön nähden. Toisista kirjoista lähtökohdan näkee hyvinkin selvästi. Paljastava tekijä on useimmiten tyyli eli tapa, jolla kirja on kirjoitettu. Äärimmäinen kielivirtuoosi pyrkii kunnianhimoisesti luomaan uudenlaista proosakieltä. Kaikkein konstailemattomin tarinankertoja tyytyy puolestaan kirjoittamaan tarinansa perinteiseen ja mutkattomaan tyyliin. Molemmat ääripäät tuottavat hyvin erilaista kirjallisuutta ja kumpikin voi olla yhtä lailla onnistunutta. Tärkeintä on hallita tasapaino.

Minä, Satakieli, olen pohjimmiltani tarinankertoja. Alkuperäinen lähtökohta kirjoittamiselleni oli siis tarina, jonka alkuidea pälkähti päähäni eräänä talvisena päivänä, kun olin hiihtämässä pellolla lähellä sukuni vanhaa maatilaa. Idean tultua aloin harjoitella kirjoittamista ja etsiä samalla sellaista tyyliä, joka sopisi parhaiten itselleni ja tarinalleni. Vasta ”Klassikko nro1:n” viimeistellyn version kieliasu alkoi vastata ankaria vaatimuksiani. Sitä ennen koko yritys oli ollut enemmän tai vähemmän tarinaan päin kallellaan.

Vaikka kirjoitan nyt huomattavasti parempaa ja sujuvampaa kieltä kuin aloittaessani, olen edelleen vahvasti tarinankertoja. En osaisi kirjoittaa pelkästään rakkaudesta sanoihin, vaikka niistä kovasti pidänkin. Taustalla täytyy olla mielekäs ja mukaansatempaava tarina, joka saa minut innostumaan!

Kumpaa sinä pidät alkusysäyksenä kirjoittamisellesi (kieltä vai tarinaa?) vai hallitsetko suvereenisti molemmat lähtökohdat?

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille niille, jotka ovat äänestäneet suosikkiaan heinäkuun luontokuvakilpailussa. Ne, jotka eivät ole vielä ääntään antaneet, löytävät kilpailukuvat tätä tekstiä edeltävästä postauksesta. Tiedoksi vielä, että Blogger ei kerro edes minulle kuka on äänestänyt mitäkin kuvaa, joten äänestäminen on täysin anonyymiä.

Ja tervetuloa lukijaksi Sara / p.s. rakastan kirjoja!

P.S. Minäkin rakastan kirjoja ja siksi luontokuvakilpailun jälkeen on luvassa ainakin yksi lukemista koskeva kysely, jota hahmottelen päässäni paraikaa ! :)

Heinäkuun luontokuva

2011-07-23T23:02:00.001+03:00

Hankin ensimmäisellä lomaviikollani rakot molempiin kantapäihini ja opin kirjaimellisesti kantapään kautta (kuten isäni jaksaa vitsikkäästi muistuttaa) että saappaisiin on aina laitettava sukat riippumatta siitä miten paljon saappailla on kävellyt. No, seuraavan kerran olen viisaampi ja laitan saappasiin sukat ja villasukat, vaikka mittari näittäisi kuinka helteisiä lukemia tahansa.

Mutta miten rakot kantapäissä liittyvät tämänkertaiseen aiheeseeni eli heinäkuun luontokuvaan? Vastaus kuuluu, että paljonkin. Rakkojen vuoksi en nimittäin voinut koko lomani aikana kävellä muilla jalkineilla kuin varvastossuilla tai avojaloin ja metsään menemisestä en voinut erämaavaellukseni jälkeen unelmoidakaan. Tästä syystä saatoin ottaa luontokuvia ainoastaan polkujen varsilta tai paikoista, jonne saatoin astella kivuttomasti varvastossuilla tai ilman.

Rakkojen takia luontokuvien päätähdiksi nousivat hyönteiset arkisessa ympäristössään. Linnunpoikasetkin pääsivät kisaan mukaan, mutta muita suurempia eläimiä näissä kuvissa ei tavata. Oletteko valmiit valitsemaan suosikkinne heinäkuun luontokuvaksi? Tässä tulevat ehdokkaat!

Heinäsirkka

Kuva heinäsirkasta tallentui digikamerani muistiin ensimmäisenä. Heinäsirkka hyppäsi lehdelle ja ennätin ottaa siitä vain tämän yhden kuvan. Onneksi se onnistui, koska toista tilaisuutta ei olisi ihan heti tarjoutunut. Heinäsirkat ovat nopeita!

Tämä nokkosperhonen pyrähteli suvun vanhan maatilan kukkivissa pensaissa.

Nokkosperhonen

Kasvikuntaa edustakoon kuva Lumpeen kukasta, jonka nappasin "Korpijärven" matalasta rannasta.

Lumpeen kukka

Tämä kukka ja kimalainen löytyivät onkikaverini kasvimaalta

Kukka ja kimalainen

Valkoinen perhonen poseerasi mielellään ja kuvasta tuli huipputarkka!

Valkoinen perhonen

Ei kun lisää perhosia kehiin! Tämä tumma kaunotar viihtyi metsäisillä hiekkateillä ja niitä reunustavissa kukissa.

Tumma perhonen

Alla oleva pilkullinen perhonen maastoutui suojavärinsä puolesta parhaiten kivikkoon ja joi mettä vaatimattomammista luonnonkukista.

Pilkukas perhonen

Se perhosista tällä kertaa. Ehdottomasti vaativampi kuvauskohde oli turkoosin musta korento, joka lenteli muiden lajitoveriensa kanssa kukkivissa vesikasveissa. Tämän kuvan vuoksi jouduin kahlaamaan kamera kädessäni vyötäröäni myöten veteen. Onneksi en liukastunut!

Turkoosi korento

Kehäkukat suvun vanhalla maatilalla kiinnostavat kaiken maailman pörriäisiä. Tämä otus halusi välttämättä poseerata minulle ilmaan jähmettyneenä.

Kehäkukka ja pörriäinen

Toiseksiviimeistä kuvaa te kaikki olette varmasti osanneet jo odottaakin. Harmaasieppopariskunnan hurmaavat kolme poikasta! Hienoja poikasia kerta kaikkiaan!

Poikaset

Lopuksi vähän huumoria... tai siis viimeinen vakavasti otettava ehdokas. Pyöräilin tänään mökkitietä ja olin vähällä ajaa tämän lihavan toukan päälle. Onneksi sain ajoissa jarrutettua ja ajettua pyörän sivummalle. Palasin tietysti heti uteliaana katsomaan maassa ryömivää otusta ja nappasin siitä lukuisia kuvia. Minulla ei ole aavistustakaan mikä tämä toukka on, mutta jos tuon naaman on tarkoitus pelottaa petoeläimiä niin... Minua lähinnä nauratti! Jouduin vähän härnäämään ja nostelemaan toukkaa, jotta sain sen esittelemään komeaa naamatauluaan kameralle. Lopuksi pyysin toukalta kiltisti anteeksi ja siirsin sen turvalliseen paikkaan kauemmaksi tieltä. Koska en osaa nimetä toukkaa, olkoon sen nimi Toukka Sontakärsä.

Toukka Sontakärsä

Näistä ehdokkaista teidän pitäisi nyt valita heinäkuun luontokuva vuosimallia 2011! Vastausaikaa on tällä kertaa kaksi viikkoa, koska blogistaniassa on lomakauden aikana tavallista hiljaisempaa. Tällä kertaa saatte äänestää vain yhtä kuvaa. Voittaja saa paikan blogini sivupalkissa auringonlasku-kuvan alapuolelta. Kiitos osallistumisesta jo etukäteen! Olisin myös iloinen, jos lukijoideni joukosta löytyisi joku hyönteistuntija, joka osaisi määrittää lajin niille hyönteisille, joita minä en tuntenut. Tuo hassu toukka kiinnostaisi minua erityisesti!

Iloinen perhetapahtuma

2011-07-18T23:59:00.002+03:00

Mökkilomallani on ollut erittäin suotuisa vaikutus mielialaani ja tällä kertaa loma on ollut riittävän pitkä myös rentoutumisen kannalta. Enää en näe painajaisia töistä eikä nukahtaminenkaan ole tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Kaupungissa pyöriskelen aina vähintään tunnin tai kaksi ennen kuin nukahdan, mutta täällä lamppu sammuu alle puolessa tunnissa. Uskomatonta! Riittävä uni palkitsee myös päivisin, sillä viime aikoina olen ollut paljon tavallista virkeämpi ja aikaansaavampi. Kuntokin on kohonnut pyöräilyn ja päivittäisen uimisen ansiosta. En muista milloin viimeeksi olisin tuntenut oloni näin hyväksi!

Siskoni vieraili perheineen suvun vanhalla maatilalla nyt viikonvaihteessa. (Samasta syystä johtui lyhyt hiljaisuus täällä blogissa) Toinen iloinen perhetapahtuma sattui eilen mökkipolun varrella, kun lintupariskunnan poikaset kuoriutuivat. Pienten alivuokralaisteni pesä sijaitsee pääni korkeudella kaivon pumppua ohjaavan laitteiston vieressä. Poikaset kurkkivat nyt pesästä ja katselevat maailmaa raukeilla raskasluomisilla silmillään. Yritän kunnioittaa lintujen pesimärauhaa, mutta aina ohikulkiessani tarkkailen salaa poikasten kehittymistä. Lajimääritys on vielä kesken. Aiemmin luulin, että pesä kuuluisi västäräkeille, mutta linnut ovatkin harmaanruskeita ja aika vaatimattoman näköisiä.

Västäräkit hyppivät mökin rantakallioilla.

"Klassikko nro 2" on edistynyt kohtalaisesti, noin sivun kaksi päivässä. No, onhan sekin parempi kuin ei mitään. Pääasia on, että kirjoittaminen sujuu ja tarina kulkee. Eilen illalla yritin myös etsiä kirjalleni parhaiten sopivia pienkustantamoja, mutta en oikein jaksanut innostua verkkosivujen selailusta ja käsikirjoitusten lähettämisohjeista. Jollakin tasolla olen kai jo heittänyt toivoni siitä, että kirjani julkaistaisiin eikä kustantamokierroksen jatkuminen ja vastausten odottelu tunnu ajatuksena mitenkään houkuttelevalta. Taidan ajatella asiaa uudelleen ensi viikolla, kun palaan Helsinkiin. Kustantamopohdinnat odottakoot siis toistaiseksi.

Mahtava saalis sanoja ja ahvenia

2011-07-14T13:18:00.002+03:00

"Klassikko nro 2" on edistynyt hyvin. Kirjoitin eilen neljä sivua ja tänään viimeistelin tekstin lopulliseen muotoonsa. Olen tyytyväinen tulokseen. Teksti oli sisällöllisesti aika haastavaa, mutta mielestäni onnistuin kirjoittamaan sen ymmärrettävällä ja kiinnostavalla tavalla. Sain ladattua dialogiin myös kokonaisen joukon ideoita, jotka lisäävät huimasti tarinamaailman uskottavuutta. Dialogi sai jatkoa yhdestä uudesta kohtauksesta, joka pälkähti päähäni toissapäiväisen aamu-uinnin jälkeen. Ihmettelin miksei ajatus ollut tullut mieleeni aiemin, kun valmistelin itselleni aamiaista mökin pienessä keittiössä. (teetä, raparperimehua, pienen pohjois-karjalaisen leipomoyrityksen piirakoita)

Ensimmäiseen kokonaiseen versioon verrattuna "Klassikko nro 2:sta" tulee edeltäjäänsä pidempi. Niin minulle kävi viimeksikin. Kirjojeni ensimmäiset versiot ovat aina enemmän tai vähemmän kokoon karsittuja tarinarankoja, joissa valmis, puolivalmis ja täysin keskentekoinen teksti kohtaavat toisensa. Juonet niissä on usein kohdillaan ja tarina loogisesti kerrottuna, mutta joistakin tapahtumista tai kuvauksista olen saattanut kirjoittaa hyvin suppeasti. Toisessa versiossa alan lihottaa tekstiä ja lisätä väleihin uutta materiaalia. Kaikkein parhaimpia tekstikatkelmia saatan kopioida uuteen versioon menetelmällä copy+paste.

Kirjassa, jota nyt kirjoitan, pisin edellisestä versiosta kopioitava kohtaus tulee olemaan noin kymmenen sivua pitkä, inspiraation imussa kirjoitettu teksti. Tuon kohtauksen kirjoittamisesta on kulunut jo viisi vuotta, mutta kieli- ja kirjoitusasultaan katkelma on aivan nykyisin tuottamani tekstin veroista. Parempi tulos vaatisi vähintäänkin toisen yhtä voimallisen inspiraation ja silloin saattaisin vahingossa ylittää nykyisen tasoni. Inspiraatio on siitä ihmeellinen vieras, että sen vaikutuksen alaisena tekstistä tulee yleensä parempaa kuin mihin itse olisi uskonut kykenevänsä. Voisinkin sanoa, että inspiraatio on eräänlaista kätkettyjen voimavarojen löytämistä, joiden käyttö estyy tavallisesti sen vuoksi, ettei usko omiin kykyihin ole riittävän vahva. Mitään yliluonnollista siinä ei sinällään ole.

Elämäni mökillä sujuu edelleen varsin rattoisasti. Käyn joka aamu uimassa ja aamiaisen jälkeen kirjoitan tai luen. Lämpötila on nyt laskenut viime viikon helteisistä lukemista, mutta se ei ole merkittävästi minua hidastanut. Eilen kävin onkikaverini kanssa syväongella ja saimme saaliiksi 37 ahventa, joista minä kalastin noin kymmenen. Onkikaverini on todella taitava kalanainen ja minulla on häneltä vielä paljon opittavaa. Ehkä vielä jonakin päivänä sujautan madon koukkuun yhtä nopeasti kuin hän ja saan ahvenet irti koukusta ilman suuria tunnontuskia.

Onkikaverini suomusti ja puhkaisi kalat rannassa. Illan tullen lokit kaartelivat järven yllä ja väijyivät kallion koloon laitettuja perkeitä. Aamulla niistä oli jäljellä enää vain kasa hopeisia suomuja.

Tänään suvun vanhalla maatilalla nautitaan herkullinen ahvenateria.

Tervetuloa lukemaan Satakielen sanoja uudet lukijani Pienen mökin emäntä ja Teresita, jolla taisi aiemmin olla ongelmia liittyä sivustooni! Hyvä, että nyt se vihdoin onnistui!

Kirjojen top 10

2011-07-12T11:26:00.002+03:00

Luen ja kirjoitan blogin Paula listasi blogissaan kymmenen suosikkikirjaansa ja ajattelin tehdä nyt saman itse.

1. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen (Kirja, jonka jaksan lukea aina vaan uudelleen! Aktiivisina kirjoituskausina en valitettavasti voi lukea hirveästi Waltaria, koska tyyli tarttuu kuin kärpäspaperi…)

2. Emily Bronte: Humiseva harju (Hyvät kirjat liikuttavat ja tämä kirja sai minut itkemään.)

3. J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (Kirja, joka innosti ja inspiroi minua suunnattomasti lukioikäisenä! Valitettavasti kirjojen lumoa haalisti myöhemmiin niiden pohjalta tehdyt elokuvat, jotka tuhosivat omat mielikuvani.)

4. Mika Waltari: Turms kuolematon (Etruskit kiinnostavat ja tämä kirja oli huikea ja ajatuksia herättävä seikkailu! Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo niin paljon aikaa, että se pitäisi lukea kohta uudelleen.)

5. Patrick O’Brian: Yllätysten laiva (Ehdottomasti paras ja ehein osa O’Brianin 20 osaisesta meriseikkailusta, jonka olen lukenut. O’Brianin kirjoihin perustuva elokuva Master and Commander (ohj. Peter Weir) on myös suosikkielokuvani. Elokuvassa on mainion seikkailun lisäksi paljon klassista musiikkia, luonnon tarkkailua ja hyvää laivatunnelmaa eli kaikkea mistä pidän.)

6. Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen (Luin kirjan viime viikolla ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Romaani kertoo hienosti ihmisyydestä ja ennakkoluuloista ja on monella tapaa ajankohtainen vieläkin.)

7. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Ehdottomasti paras Austen. Kerrassaan nerokas.)

8. Kaari Utrio: Henrietta (Luin nuorempana paljon Utrion kirjoja ja tämä ansaitsee paikkansa top 10:ssäni virkistävän erilaisen päähenkilönsä ja loppuratkaisunsa vuoksi.)

9. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Loistavia henkilöhahmoja ja taitavasti rakennettu juoni.)

10. Satakieli: ”Klassikot” (Tämä saattaa nyt vaikuttaa vähän omahyväiseltä, mutta vaikuttakoon. Omia kirjoja olen lukenut enemmän kuin mitään edellisistä enkä ikinä tylsisty.)

Alun perin haasteessa oli kuulemma tarkoitus esitellä suosikkikosmetiikkaansa, mutta kosmetiikasta en paljoa ymmärrä. Taidan olla aika epätyypillinen nainen, mutta en ole koskaan innostunut meikkaamisesta. Laitan tähän kuitenkin muutaman suosikkituotteen, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan.

Kosmetiikan top 5

1. Make up Store: Keltainen kynsilakka, jolla on varmasti jokin hienompikin nimi. Kullankeltaiset kynnet ovat ihmeen piristävät silloin, kun joutuu istumaan pitkän päivän töissä tietokonetta naputellen.

2. L'Occitane: Cherry blossom käsivoide. Kirjoittajan on pidettävä hyvää huolta käsistään ja tämä hoitava voide tuoksuu huumaavan hyvälle.

3. Querlain: Sitruunan tuoksuinen hajuvesi, jonka nimeä en muista. Rakastan sitruunan tuoksua ja makua ja laitan hajuvettä aina kun muistan. Yleensä en muista.

4. Joe Blasco cosmetics: Special red neutralizer. (Jos joku kohta kasvoissa punottaa tai pitää saada peittoon, tämä kyllä toimii.)

5. Vitalis. (Suomalainen klassikkotuote. Olen kokeillut monia huulirasvoja, mutta lopulta palaan aina vitalikseen.)

Näillä pärjää pitkälle. Juhlapäiviä varten minulta löytyy puuteri, ripsiväri ja huulikiilto, mutta arkena en jaksa kuluttaa aikaani tälläytymiseen. Minulla on luonnostaan tummat ripset ja kulmat ja hyvä iho, joten en tarvitse toistaiseksi ehostusta. Itselleni riitän ihan mainiosti luonnollisen näköisenä.

Lopuksi vielä perinteikkäät tervetulotoivotukset Sami Mattilalle ja nimimerkille Kattojen yli! Mukavaa, että olette katsoneet blogini lukemisen arvoiseksi. :)

Aitoa kellaritunnelmaa

2011-07-09T12:24:00.003+03:00

Sukuni maatilalla on yli sata vuotta vanha maakellari. Kellarissa on matala ovi ja luonnonkivistä tehdyt porrasaskelmat, jotka johtavat pitkään maanalaiseen huoneeseen. Portaikko on niin matala, että alas on laskeuduttava selkä kumarassa, jottei löisi päätään kiviseen kattoon. Syvällä kellarissa ilma tuntuu helteelläkin kolealta ja kun mehupullon tuo ylös auringon lämpöön, sen lasinen pinta alkaa hikoilla.

Maakellari on kirjoittamiseni kannalta todella inspiroiva paikka, sillä eräs "Klassikko nro 2:n" tuleva kohtaus tulee tapahtumaan maakellarissa. Vaikka tuo sukutilalla sijaitseva kellari on huomattavasti pienempi ja kolkompi kuin kirjassani esiintyvä kellari, se toimii hyvänä lähtökohtana oikealle kellaritunnelmalle. Siksi olen lomani aikana käynyt viihtymässä maakellarissa useammin kuin pelkkä mehupullojen hakeminen edellyttäisi. Kerran isäni yllätti minut maan uumenista ja kysyi enkö malttanut tulla sieltä pois. Harhailevasta katseestani hän ehkä arvasi mistä kellari-innostuksessani oli pohjimmiltaan kysymys.

Maakellarin katosta roikkuu muutamia hämähäkkkien kutomia verkkoja. Komeimmasta seitistä sain otetuksi melko onnistuneen valokuvan!

Omakohtaiset kokemukset erilaisista ympäristöistä ja rakennuksista ovat kirjoittajalle hyvin arvokkaita. Minun kirjoittamiseni on saanut paljon puhtia oikeille leveysasteille suuntautuneista lomamatkoista ja museoista, joissa olen voinut katsella inspiroivia esineitä. Mökkipaikkakunnalla sukutilan vanha maakellari on ehdottomasti parhaiten sovellettavissa oleva kohde. Siksi aion fiilistellä siellä tästä eteenpäinkin, vaikka mehupulloja kellarissa ei enää olekaan.

Luontoretkeilyä ja vaeltavia ajatuksia

2011-07-06T20:34:00.001+03:00

Tänään kävin kiertämässä noin kymmenen kilometrin mittaisen luontoreitin, joka kulki kiemurrellen kankaiden, soiden ja vanhojen aarnimetsien halki. Ilmassa tuoksut vaihtelivat helteisen metsikön pehmeistä tuulahduksista soiden happamaan hajuun. Kaikki tuoksut olivat omalla tavallaan ihania ja tekivät retkestä täydellisen elämyksen. Villieläimiin en maastossa törmännyt. Käki kukkui jossakin kaukana ja vesilinnut raakkuivat autioiden suolampien yllä. Pitkospuiden varsilla näkyi mitä moninaisimpia suokukkia, joista tunnistin ainoastaan pumpulimaisesta kukinnostaan tutun suopursun.

Metsässä kävellessäni ajatukseni vaelsivat kirjani toiminnalliseen loppukohtaukseen, jota suunnittelin samalla, kun katselin näitä huikean kauniita maisemia. Lakat alkoivat jo punertaa soilla ja jäkälä hehkui hopeisena kirkkaassa keskipäivän auringossa.

Metsässä ilma oli niin helteisen lämmin, ettei hyttysistä ollut juuri kiusaa. Vain paarmat ja mäkäräiset pörisivät pääni yläpuolella, mutta niiden puraisuyritykset jäivät onneksi vain yrityksiksi.

Helteisinä kesäpäivinä kirjoittaminen ei oikein suju, mutta projekti etenee silti. Olen tehnyt nyt ns. mielensisäistä työtä, joka - niin valitettavaa kuin se onkin - saattaa näyttää ulkopuolisista silkalta laiskottelulta. Mökin patiolla löhöillessäni ajattelen kirjani tulevia kohtauksia ja kypsyttelen niitä mielessäni mahdollisimman lopulliseen muotoon. Sitten kun joskus pääsen kirjoittamaan tapahtumista, suunnittelutyö on oikeastaan jo tehty. Joitakin yksittäisiä lauseita tai dialogin pätkiä saatan merkitä muistiin pieneen ruskeakantiseen muistikirjaani, mutta suurimman osan aikaa annan ajatusteni vaeltaa vapaasti mahdollisimman kauas. Kyllä ne sieltä aina kotiin löytävät!

Missä ideointi on teille kaikkein vaivattominta, hyvät lukijani? Minun ajatukseni juoksevat ehdottomasti parhaiten silloin, kun olen lähellä luontoa ja aivan yksin. Näin ollen en yhtään ihmettele, että alkuperäinen idea "Klassikoistani" syntyi vuosia sitten täällä. Tämä paikka on minulle varsinainen ideoiden aarreaitta!

Erään sukkaparin elämää

2011-07-04T10:37:00.003+03:00

Ystäväni Heidi on lahjakas kutoja, joka on ilahduttanut minua monesti ihanilla neuletöillään. Olen saanut häneltä kaksi huivia ja kolmet villasukat, joista yhdet hän kutoi varta vasten mökillä oleskelua varten. Olin ihastellut hänen luonaan erästä lankakerää, jonka värimaailma muistutti minua mökin tiilenpunaisista ikkunanpuitteista ja seuraavan kerran tavatessamme hän työnsi käsiini valmiin sukkaparin. Eikö minulla olekin suurenmoinen ystävä? (Uusina sukkia voi käydä ihailemassa täällä. Minulla ei ollut tuolloin vielä omaa blogia ja kommentoin sukkaparia nimimerkillä Amie.)

Heidi kutoo paljon ystävilleen, ystäviensä ystäville ja jopa hyväntekeväisyyteen. Harvoin hän kuitenkaan näkee millaista elämää hänen kutomuksensa viettävät sen jälkeen, kun ne siirtyvät hänen neulelaatikostaan uusien omistajiensa jalkoihin ja koteihin. Nyt voinkin ilokseni kertoa, että Heidin neulomat mökkisukat ovat kotiutuneet mainiosti Pohjois-Karjalaan, jossa ne nauttivat suunnattomasti olostaan villin luonnon keskellä. Maanantaipäivän piristykseksi kuvasin hieman todistusmateriaalia sukkaparin vauhdikkaasta elämästä.

Rantakivikossa on mukava leikkiä Robinson Crusoeta.

Rannan läheisestä louhikosta löytyy oivallisia piilopaikkoja.

Välillä on kiva kiipeillä puissa.

Mutta missä on näiden villiintyneiden sukkien koti?

Tietenkin Satakielen uinninkylmettämissä jaloissa mökin harmaalla sohvalla.

Viileinä kesäpäivinä persoonallinen sukkapari on kirjoittajan paras kaveri!

Kiitos Heidi ystävyydestäsi ja kaikista ihanista kutomuksista, joita olet minulle tehnyt! Toivottavasti tämä postaus piristi maanantaipäivääsi töissä.

Hmm.. olen alkanut personifioida sukkia. Onkohan tämä "hullun kirjailijan syndrooman" ensi oireita?

Nyt valjastan mökkikamelini (edesmenneen mummoni vanha polkupyörä) ja lähden huristelemaan kohti mökkipaikkakunnan kirjastoa. Mukaani otan listan niistä kirjoista, joita jotkut teistä minulle suosittelivat. Katsotaan montako kirjaa onnistun hyllyistä löytämään.

Taiteilijan kädet ja sielu

2011-07-03T11:04:00.005+03:00

Muistan erään päivän vuosia sitten, kun odotin Helsingin rautatieasemalla kotiin menevää bussia. Istuin katoksessa ja sormeilin käsissäni kymmenen matkan pahvista bussikorttia, joka siihen aikaan työnnettiin kyytiin noustessa oranssinpunaiseen leimauslaitteeseen. Viereeni istahtanut tuntematon vanha herrasmies sanoi, että minulla on taiteilijan kädet. Nuo sanat olivat minulle paras kohteliaisuus, jonka tuohon aikaan saatoin saada. Olin 13-vuotias ja suurin unelmani oli tulla isona kuvataiteilijaksi. Kerroin sen miehelle ujona ja hän katsoi minua ystävällisesti hymyillen.

En tiedä miten mies saattoi nähdä käsistäni, että olin harrastanut piirtämistä 3-vuotiaasta lähtien. Käsissäni ei ollut maalitahroja eikä mitään muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa. Omasta mielestäni minulla oli aivan normaalit lapsen kädet, vain hieman keskimääräistä pidemmät sormet ja pureskellut kynnenpäät. (Tiedän, että kynsienpureskelu on vastenmielinen tapa, mutta harrastin sitä pitkälle aikuisikään asti kunnes minulla oli riittävästi tahtoa lopettaa.)

Tänä vuonna eräs minua vanhempi nainen (ei perheeni jäsen) arveli lyhyen keskustelun jälkeen, että minulla on taiteilijan sielu. Aluksi kielsin asian kokonaan. Vetosin käytännöllisyyteeni ja järkevyyteeni, mutta keskustelukumppanini ei luovuttanut vaan palasi asiaan myöhemmin uudelleen. Lopulta ymmärsin mitä hän ajoi takaa. Hän oli kuunnellut minua tarkkaan ja oivaltanut miten kiihkeästi halusin tehdä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Puhuimme kirjoittamisestani.

Gummeruksen hylkäyksestä on kulunut nyt kaksi kokonaista päivää, mutta muisto siitä ei liikuta minua enää mitenkään. Sinä päivänä, kun kirje tuli, olin tietenkin pettynyt, mutta seuraavana päivänä muistin tuskin ajatella koko asiaa. Vielä eilen pidin suhtautumistani täysin epäinhimillisenä ja ajattelin, että minun täytyy olla todella tunnekylmä ihminen, koska en loukkaantunut kirjeestä tämän enempää. Tänään aloin ymmärtää itseäni paremmin. Muistin aiemmin käymäni keskustelun ja tulin siihen tulokseen, että minulla on kuin onkin taiteilijan sielu.

Keskustelukumppanini mukaan "oikea" taiteilija tekee työtään sisäisen pakon ajamana eikä hän loppujen lopuksi paljoa välitä siitä mitä muut teoksesta ajattelevat. Jotkin ajatukset voivat vain yksinkertaisesti olla niin pakottavia, ettei taiteilija saa niiltä rauhaa ennen kuin hän on saanut purettua ne itsestään paperille tai kankaalle. Minä tunnen ”klassikkoani” kohtaan täsmälleen samoin. Minulla on tarina ja tarinalla on sanoma, joka minun on kerrottava – jos ei muille niin ainakin itselleni. Siinä suuressa kertomuksessa kustantamojen hylkäykset näyttelevät täysin merkityksetöntä sivuosaa.

Tänään olen oppinut itsestäni jotakin täysin uutta; jotakin sellaista minkä olen alitajuisesti tiennyt jo pitkään. En välitä mitä muut ajattelevat minusta ja kirjoittamisestani. Tarina on tärkein ja sitä kukaan ei voi ottaa minulta pois.

Aurinko laski eilen pilvien taakse helteisen päivän jälkeen.

Lopuksi haluan pyytää anteeksi sitä, että olen unohtanut huomioida uudet lukijani. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eli lämpimästi tervetuloa Jere, T.M Lahti, Kirsi Hietanen, Marja-Leena, Hanna, Lastu, Lily Ylil ja Fredu. Toivottavasti muistin mainita kaikki uusimmat tulokkaat! Tervetuloa myös uusille näkymättömämmille lukijoille!

Vastaus nro 2: Astetta parempi

2011-06-29T23:20:00.001+03:00

Tänään iltavuoron jälkeen ovien välissä odotti vastaus Gummerukselta. Neljä lausetta ja kiitos ei. Ilmeisesti kustantamo halusi raivata käsikirjoituspinoja ennen lomakauden alkua ja kesäkuun loppu osoittautui siihen sopivaksi ajankohdaksi.

Onneksi Gummeruksella, toisin kuin Otavalla, tunnutaan sentään ymmärrettävän, että jokaisen käsikirjoituksen takana on ihminen. Kirje oli päivätty ja siinä oli toimituspäällikön omakätinen allekirjoitus. Tätä voisi kutsua jo edistykseksi.

Joku teistä haluaa ehkä kuulla miltä minusta nyt tuntuu. Vastaukseni on, että pienen pettymyksen jälkeen olo on aika mitäänsanomaton. Otavan tyrmäys valmisti minut jo vastaanottamaan teilauksen kaikilta muiltakin, sillä karu totuus on, ettei "klassikoideni" genreä Suomessa juuri julkaista. Tuskin kirjojani siis julkaistaisiin, vaikka hioisin niistä millaisen timanttisarjan tahansa.

Onneksi kaiken toiminnan ei tarvitse olla tuloksellista eikä kustantamojen vastausten tarvitse merkitä minulle muuta kuin yhden illan ohimenevää pettymystä. Voin edelleen jatkaa kirjoittamista itselleni ja kuvitteelliselle lukijalleni. Kuulostaa hyvältä eikö kuulostakin? Jatkan siis jääräpäisesti "klassikoideni" työstämistä, vaikka mikään kustantamo ei koskaan romaaneistani kiinnostuisikaan.

"Voisi aikansa kai huonomminkin käyttää vai mitä, päähenkilö?"
    Päähenkilöni istahtaa kirjoituspöytäni kulmalle ja väläyttää minulle vinon, epäluottamusta herättävän virnistyksensä.
    "Varmasti voisi", hän sanoo ja alkaa heilutella jalkojaan pöydän reunuksen yli. "Ja arvaa mikä tässä tilanteessa on kaikkein parasta?"
    "No mikä?"
    "Se, että vain me kaksi tiedämme miten kaikki päättyy ja mitä siinä välissä tapahtuu. Kukaan muu ei saa koskaan tietää."
    Kasvoilleni leviää sarkastinen hymy, kun ajattelen sitä kaikkea, mitä vielä on tulossa. Päähenkilö on oikeassa. Häviö ei ole meidän.

Lukusuosituksia lomalle?

2011-06-27T21:58:00.002+03:00

Tänään alkoi viimeinen työviikko ennen kolmen viikon kesälomaa. Luitte oikein. Tänä kesänä onnistuin saamaan kokonaiset kolme viikkoa lomaa, jotka aion tietenkin viettää mökillä Pohjois-Karjalassa. Mökki tulee olemaan yksityiskäytössäni lähes koko ajan, sillä vanhempani viettävät suurimman osan ajasta sukumme vanhalla maatilalla, joka sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä mökistämme.

Tällä lomalla en aio sairastaa vaan… uida, kirjoittaa, lukea, soutaa, onkia, samoilla metsässä, ottaa paljon valokuvia, piirtää, leipoa karjalanpiirakoita, käydä kirjastossa, syödä jäätelöä ja mansikoita, ottaa päivätorkkuja, juoda paljon teetä, valvoa yömyöhään ja blogata. Ah ihanuutta! Odotan lähtöä jo nyt niin malttamattomasti, että töissä aikaa kuluu matelemalla. Onneksi jäljellä on enää neljä päivää.

Otan lomalle mukaan molemmat tietokoneeni, klassikkomasiinan ja lakerikengän. Bloggaus tulee siis jatkumaan keskeytyksettömänä myös lomani aikana, mikäli ”klassikot” eivät vie minua täysin mennessään. Tänä kesänä ajattelin järjestää myös ”Heinäkuun luontokuva”-äänestyksen, jossa saatte valita mikä loman aikana ottamistani luontokuvista on kaikkein vaikuttavin. Voittajakuva tulee saamaan paikan blogini sivupalkissa, aivan samaan tapaan kuin kuva kauneimmasta auringonlaskusta viime vuonna.

Luontokuvakilpailun lisäksi tulen bloggaamaan lomallani samoista aiheista kuin tähänkin asti. Raportoin myös ”hullun kirjailijan syndroomasta” mikäli minussa alkaa kolmen viikon mökkeilyn aikana ilmetä kyseisen taudin oireita. (kaikki Stephen Kinginsä lukeneet tietävät varmasti mistä puhun) Jokin kirjoittajakyselykin voisi olla paikallaan mikäli kesätyön turruttamissa aivo-paroissani alkaa loman aikana viritä älyllistä toimintaa.

Ahkeran kirjoittamisen lisäksi aion lukea myös muutakin kuin omia "klassikoitani". Kesämökkipaikkakuntani kirjasto tarjoaa onneksi hyllyittäin kaunokirjallisuutta. Tarjolla on usein myös hyvä valikoima uutuuskirjoja, joita saa Helsingin kirjastoista vain silloin, jos jaksaa tehdä varauksen tai jos hyvä onni osuu kohdalle. Nyt haluaisinkin saada teiltä lukuvinkkejä kesälomaani varten! Rakastan historiallisia romaaneja, seikkailuja, laadukasta fantasiaa ja kauhua. Romantiikka on aina hyvästä, jos se ei ole kirjan olennaisin sisältö. (Satakielen ”Nora Robers kiintiö” on yksi vuodessa...)

Otan kaikki ehdotukset ilolla vastaan! Kirjoja voi ehdottaa myös vaatimuslistani ulkopuolelta, mikäli kirjassa on poikkeuksellisen mukaansatempaava tai vetovoimainen tarina.

Toistaiseksi lukulistallani on vasta yksi kirja, jota minulle suositteli ystäväni Heidi.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Damsel in distress ja muita kuvia

2011-06-22T17:04:00.025+03:00

Olen piirtänyt kuvia mielikuvitushenkilöistäni niin kauan kuin muistan. Lapsena ja nuorena piirroksissani seikkailivat leikkien sankarit ja sankarittaret ja nyt aikuisena viihdytän itseäni luonnostelemalla kuvia kirjani henkilöhahmoista. Nykyään piirtäminen toimiikin eräänlaisena kirjoittamisen aputaiteena, jota harrastan aina kun siltä tuntuu.

Lupasin viime viikolla Helmi-Maarialle, että julkaisisin blogissani piakkoin joitakin piirroksiani. Viime vuosina en ole ehtinyt hirveästi taidetta harrastaa ja nekin vähät kuvat, joita minulta löytyy kuvaavat usein tuntemiani ihmisiä tai ”Klassikoideni” maisemia tai henkilöitä. Kumpikaan malliryhmäni tuskin ilahtuisi kuviensa julkaisusta!

Seuraavat kuvat eivät liity "klassikoihini", joten voin huoletta laittaa ne tänne uteliaiden silmienne iloksi. Nämä piirrokset ovat abivuodeltani, jolloin treenasin englannin kirjallista koetta varten kirjoittamalla fiktiivisiä tarinoita englanniksi. Tarinoistani ei kliseitä tai stereotyyppisiä henkilöhahmoja puuttunut enkä edes yrittänyt kirjoittaa niitä vakavasti otettavaan tyyliin. Noiden kirjoitusten pohjalta syntyi myös joitakin luonnoksia, joista tämä ”Damsel in distress” on ylivoimaisesti huvittavin!

Tässä kuvassa ahdingosta pelastettu neitokainen lepää jo onnellisesti sankarinsa käsivarsilla. Sankari näyttää vähän Twilight-elokuvien Robert Pattinsonilta (Edward), vaikka se tuskin oli aikoinaan tarkoitukseni. Ja kyllä, tunnustan katsoneeni Twilight-elokuvia DVD:ltä erään ystäväni kanssa, joka ei ehkä halua blogi-identiteettiään paljastettavan tässä yhteydessä... ;)

Kuvassa numero kaksi komeilee kivikasvoinen soturityyppi, joka voitaisiin ulkoisen olemuksensa perusteella luokitella ryhmään arkkipahikset. En enää pinnistämälläkään muista missä tämä tyyppi on aikoinaan seikkaillut... On tainnut olla aika pahvinen henkilöhahmo kysymyksessä tai sitten tämä on ollut pelkkä harjoitustyö.

Lukioikäisenä piirtelin mielelläni myös tarkkoja interiööri- ja rakennuskuvia joko tussiterällä tai lyijykynällä. Tämä linnan sisäänkäynti toimikoon esimerkkinä. Huomatkaa myös juopot vahtisotilaat portin nurkkauksessa! Miksi sotilaat ovatkin aina juovuksissa?

Jos onnistun piirtämään tässä lähiaikoina jotakin vähemmän henkilökohtaista, voin skannata kuvan tänne blogiinkin. Oman arvioni mukaan piirustustaitoni on ehkä hieman kehittynyt sitten lukion.

Leikkikyselyn tulokset

2011-06-19T12:29:00.004+03:00

Järjestämäni kysely, jossa udeltiin Minkä ikäisenä lopetit lapsuuden mielikuvitusleikit? päättyi perjantaina ja nyt, ennen kuin tuhoan kyselyn sivupalkista, ajattelin kirjata tulokset ylös. Kyselyssä äänensä antoi vain 14 kävijää, mikä ei vastaa alkuunkaan blogini päivittäisiä kävijätilastoja. Kaikki eivät siis pitäneet tätä kyselyä vastaamisen arvoisena tai sitten kyselyyn olisi kaivattu laajemminkin vaihtoehtoa "leikin vieläkin". Yhtä lailla syy saattoi olla leikin määritelmässäni, jota en kaikista yrityksistäni huolimatta onnistunut tekemään riittävän hyvin. Kaikille sopivan määritelmän laatiminen olisi toisaalta ollut liki mahdoton tehtävä, sillä jokainen ymmärtää leikkimisen omalla tavallaan ja toiset ovat määritelmissään tiukempia/sallivampia kuin toiset. No mutta tulipa kokeiltua tätäkin. Erityiskiitos neljälletoista urhealle vastaajalle ja niille, jotka aihetta erikseen kommentoivat.

Kyselyn lopputulos:

Minkä ikäisenä lopetit lapsuuden mielikuvitusleikit? (Lue aiheesta tarkemmin postauksesta "Leikki-ikä ja mielikuvitus")

alle 10v.                       1 / 7%
11v.                             4 / 28%
12v.                             1 / 7%
13v                              1 / 7%
14v.                             2 / 14%
15v.                            4 / 28%
16v.                             1 / 7%
17v.                             0 / 0%
18v. tai vanhempana    0 / 0%

Näin pienen otoksen perusteella asiasta on vaikea vetää mitään johtopäätöksiä, mutta on silti mielenkiintoista nähdä, että puolet vastaajista lopetti leikkimisen vasta yläasteen loppupuolella tai aivan lukion kynnyksellä. Tämä on kiinnostavaa, koska luulen että kyselyyn vastanneet henkilöt ovat suurimmaksi osaksi kirjoittajia, (joskin joukossa saattaa olla jokunen lukemista harrastava bloggaaja tai muu blogiini sattumalta eksynyt vieras). Olisin siis voinut rajata kyselyn ainoastaan kirjoittajille, mutta toisaalta halusin pitää kyselyn avoimena kaikille. En olisi kuitenkaan pystynyt valvomaan vastaajien "kirjoittajuutta".

Kysymys leikki-iän ja kirjoittamisen suhteesta kiinnostaa minua edelleen enkä voi olla miettimättä millaisen tuloksen tieteellisesti toteutettu tutkimus aiheesta tarjoaisi. Voisiko asioiden välillä todellakin olla jokin yhteys? Oli totuus mikä tahansa, minä uskon vakaasti pitkän leikki-iän mielikuvitusta parantavaan voimaan. Uskon siihen oman kokemukseni perusteella, koska lopetin leikkimisen vasta lukion ensimmäisellä luokalla. Leikkeihin ei ollut enää riittävästi aikaa eikä minulla ollut ketään, joka olisi vielä suostunut leikkimään kanssani. Koulutovereilleni en asiasta kehdannut edes kertoa, mutta tänään mikään ei estä minua tuntemasta suurta ylpeyttä pitkään kestäneestä leikki-iästäni. Olin 16-vuotias, kun lopetin leikkimisen!

Nykyisessä elämässäni satunnainen hassutteluni ja leikit siskontyttöni kanssa ovat omalta osaltani kalpeita varjoja lapsuuden leikkeihin verrattuna. Lapsena leikkiminen oli jatkuvaa, pitkäkestoista ja päivittäistä toimintaa, joka rytmitti elämää vähän samaan tapaan kuin kirjoittaminen nyt. Parhaimmat leikit olivat mielessäni koulussakin ja oppitunneilla aika meni kammottavan hitaasti vain sen vuoksi, etten millään olisi malttanut odottaa jokailtaisia leikkihetkiä siskoni kanssa. Toisinaan leikit jäivät niin jännittäviin tilanteisiin, ettei niitä olisi malttanut millään lopettaa. Leikkiminen oli siis päivittäinen rituaali, jossa olin mukana koko sydämelläni. Niistä ihanista ajoista sain palkaksi verrattoman mielikuvituksen.

Kaikille nuorille lukijoilleni toivon pitkää ja onnellista leikki-ikää!!! :)

Haaste: Pöytälaatikon pimennosta

2011-06-17T09:36:00.001+03:00

Muutama viikko sitten Paula kirjoitti blogissaan vanhoista lapsuudenajan teksteistään otsikolla Kirjoittajan aarteita. Käykää ihmeessä lukemassa tuo teksti, jos se on jäänyt joltakulta teistä huomaamatta. Minua teksti inspiroi laatimaan uuden kirjoittajahaasteen, joka sai nimekseen Pöytälaatikko. Ojennan sen ensimmäisenä itselleni ja viidelle ansioituneelle kirjoittajabloggaajalle (että haastettavia jää vielä muillekin..) Olkaa hyvät Ahmu, Isopeikko, Rooibos, Kyllä tämä tästä ja Vera A! Paulahan tämän on jo periaatteessa tehnyt, mutta jos hän inspiroituu katsomaan kirjoituksiaan nyt vähän toisesta näkökulmasta, niin siitä vaan!

Oikeaan blogihaasteeseen tarvitaan tietysti myös houkutteleva tunnustuskuva. Tätä tarkoitusta varten otin kuvan papereita tursuavasta pöytälaatikostani ja muokkasin sen photoshopilla vähän taiteellisemman näköiseksi.

Ohjeet haasteeseen tulevat tässä:

1. Kopioi ohjeet blogiisi tästä tai kirjoita ne omin sanoin.
2. Etsi pöytälaatikostasi yksi (tai useampi) lapsena tai nuorena kirjoittamasi fiktiivinen teksti ja julkaise se blogissasi. Kirjoita tekstit blogiin sellaisinaan oikeakielisyys- ja pilkkuvirheet mukaan lukien. Jos haluat, voit julkaista teksteistäsi myös valokuvamateriaalia.
3. Vastaa vähintään kolmeen kysymykseen seuraavista:
          a) Minkä ikäinen olit tekstin kirjoittaessasi?
          b) Miksi valitsit haastetekstiksi juuri tämän tekstin?
          c) Mitä muistoja tekstin tekemiseen liittyy?
          d) Millaisia tunteita vanhan tekstin lukeminen sinussa herätti?
          e) Mitkä tekstin piirteet ovat yhä tunnistettavissa nykyisestä kirjoitustyylistäsi?
          f) Mikä tekstin piirre tuntuu tällä hetkellä vieraimmalta?
          g) Mikä kohta häiritsee sinua tekstissäsi eniten?
          h) Mainitse kaksi asiaa, joista pidät tekstissäsi.
          i) Oma vapaavalintainen kysymys.
4. Liitä halutessasi Satakielen taiteilema tunnustuskuva blogiisi. Kuva on tehty julkiseen levitykseen ja jokainen haasteeseen vastaava saa kopioida sen vapaasti.
5. Lähetä haaste eteenpäin niin monelle ystävällesi kuin itse haluat.

SATAKIELEN PÖYTÄLAATIKKO

Minun pöytälaatikossani ei ole moniakaan vanhoja tekstejä, koska aloin harrastaa kirjoittamista aktiivisesti vasta kymmenisen vuotta sitten. Tähän haasteeseen päätin valita tekstejä kouluajoiltani.

a) Ensimmäinen teksteistä on runo, jonka kirjoitin 8-vuotiaana ja toinen katkelma 13-vuotiaana kirjoittamastani fiktiivisestä päiväkirjasta.

Runon nimi on "Pupu herää" ja se on luettavissa Satakielen alkuperäisellä käsialalla kirjoitetusta tekstistä, jonka skannasin tänne teidän iloksenne. Runo ilmestyi lehdessä Metsäjäniksen sanomat, jota toimitin yhdessä siskoni kanssa. Lehden monipuolisesta sisällöstä saivat vanhempieni ja mummoni lisäksi nauttia myös silloiset naapurimme. Myös runon kuvitus on lähtöisin 8-vuotiaan Satakielen kynästä.

Toinen teksti on yläasteen seitsemännen luokan ainevihosta. Tehtävänantona oli kirjoittaa päiväkirjaa viikon ajalta joko omasta tai jonkun fiktiivisen henkilön elämästä. Minä valitsin näkökulmaksi 1800-luvulla eläneen nuoren balleriinan, joka oli juuri muuttanut Lontooseen jatkaakseen tanssiopintojaan arvostetussa balettikoulussa. Innostuin kirjoittamaan päiväkirjaa yhteensä 24 sivua (A4) joten julkaisen tässä yhteydessä päiväkirjamerkintöjä ainoastaan yhden päivän osalta. Valitsemassani katkelmassa 15-vuotias Wadian Dandelin kertoo toisesta päivästään asuntolassa, jonne hän on edellisenä päivänä muuttanut.

Tiistai

Tänään minun huonetoverini saapui matkoiltaan. Sitä ennen olin ehtinyt hiukan tutkia paikkoja, sillä eilen pitkän ajon jälkeen en väsymykseltäni jaksanut kuin purkaa tavarani kaappeihin. Tänään avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Huomasin huoneen nurkassa maalaustelineen. Uteliaisuuttani kävelin sen luo ja otin siinä olleen piirustuslehtiön käteeni. Avasin sen ja tutkin luonnoksia mitä siihen oli piirretty. Pöydällä huomasin valmiin työn. Se oli vesiväreillä tehty katumaisema. Työ oli minusta hyvä, mutta oli sitä varmaan tehtykin. Pinta oli hiukan kulunut, ilmeisesti paperilla hinkatessa, ja värit olivat kovin harmaansävyisiä. Ikkunasta katsottuani huomasin kuvan aiheen.
   Kello kahden aikaan huonetoverini saapui. Hän oli kaiketi kohtelias ja hyvin käyttäytyvä. Ulkonäöltään yhtä harmaa kuin katumaisemansakin. Hänen punaruskeat pitkät hiuksensa oli kiedottu kahdelle pienelle nutturalle kummallekin puolelle jakausta. Päällään hänellä oli pitkä savunharmaa mekko jonka kaulus oli korkea, ja korosti kasvojen sydämen muotoisia piirteitä. Nimekseen tyttö kertoi Marthe Aurora Ambrosa.
   Tyttö koitti olla minulle mahdollisimman kiltti ja ystävällinen, mutta silti minusta tuntui siltä, että tämä tyttö tarkkaili jokaista liikettäni. Hän tarjosi minulle kotoaan tuomia äidin leipomia vehnäsiä illalliseksi. Minä kohteliaasti suostuin hänen tarjoukseensa ja niin me yhdessä vietimme iltaa ja Marthe kertoi minulle asuntolan väestä ja täti Miliksestä. Huomenna Marthe lupasi näyttää minulle kaupunkia ja minusta ajatus kuulosti kaikin puolin hyvältä.
   Aika Marthen kanssa kului hitaasti. Minusta tuntui kuin välillämme olisi jonkinlainen jännitys, mitä toinen sanoisi seuraavaksi ja mitä itse sanoisi. Jotain väliltämme puuttuu, sellaista mistä tuntee ystävän. Ystäviä minusta ja Marthesta ei voi tulla. Kavereita vain, mutta ei ystäviä.

Käsialani on muuttunut sitten yläasteen. Nykyinen käsialani on pienempi ja vaikeammin luettavissa, mikä johtuu varmaankin runsaasta käsin kirjoittamisesta.

b) Miksi valitsit haastetekstiksi juuri tämän tekstin?

Valitsin runon, koska se yksi varhaisimmista teksteistä, joita minulta on säilynyt. Kaikki ala-asteen aikaiset ainevihkoni hävisivät erään muuton yhteydessä eikä minulla ole enää jäljellä tuolta ajalta muuta kuin joitakin satunnaisia vapaa-ajalla kirjoitettuja tekstejä. En muutenkaan ole elämäni aikana kirjoittanut kovin montaa runoa, joten tuo ”Pupu herää” on varsin harvinaislaatuinen tapaus. Toiseksi tekstiksi valitsin päiväkirjakatkelman, koska halusin ottaa haasteeseen mukaan myös nuorella iällä kirjoitetun proosatekstin.

c) Mitä muistoja tekstin tekemiseen liittyy?

Runon kirjoittamisesta minulle ei ole säilynyt minkäänlaisia mielikuvia, mutta päiväkirjaa muistan kirjoittaneeni vanhan kotipesäni rappusilla joskus toukokuun loppupuolella. Oli lämmin päivä, puissa oli jo pienet lehdet eikä aurinkoisella rapulla istuessa tarvinnut edes takkia. Minulla oli ollut sekä syys, että kevätlukukausi aikaa kirjoittaa vuoden pakolliset aineet, mutta loppujen lopuksi kirjoitin ne kaikki yhden viikon aikana. Onneksi kiire ei näkynyt teksteissä ja vihkon loppuun opettaja kirjoitti: 10 Tekstit ovat todella hyviä, etenkin päiväkirja, Kauhujen talo ja Haastattelu. Hienoa!

d) Millaisia tunteita vanhan tekstin lukeminen sinussa herätti?

Pupu-runosta tuli todella nostalginen olo. Olen ollut silloin niin pieni, kun olen sen kirjoittanut ja runo on minusta jotenkin niin sympaattinen. Vain lapsi voi kirjoittaa jotakin noin viattoman kilttiä! Päiväkirjasta tuli mieleen lapsuuden leikit siskoni kanssa, joihin tämäkin teksti väljästi perustui. Olisipa niistä lapsuuden mielikuvitusmaailmoista säilynyt enemmän konkreettisia muistoja!

e) Mitkä tekstin piirteet ovat yhä tunnistettavissa nykyisestä kirjoitustyylistäsi?

”Pupu herää” runon ja viime vuosina kirjoittamieni runojen välillä ei ole muuta yhteistä kuin loppusointujen puuttuminen. Päiväkirjatekstiä lukiessani minua hymyilytti tapa, jolla olin yrittänyt kuvata henkilöiden välille syntyvää suhdetta. Nykyisissäkin kirjoituksissani henkilösuhteet ja niiden kehittely ovat tärkeitä ja saavat paljon huomiota osakseen. Kaikkeen toimintaan on aina oltava henkilön persoonaan sopiva syy, oli tilanne sitten kuinka äärimmäinen tahansa.

f) Mikä tekstin piirre tuntuu tällä hetkellä vieraimmalta?

Minämuotoinen kerronta tuntui oudolta, koska olen tällä hetkellä sisäistänyt niin vahvasti kaikkitietävän kertojan roolin. Tulevaisuudessa voisin valita johonkin tekstiin minäkertojankin, mutta toistaiseksi ajatus tuntuu hankalalta. Pelkään, että tylsistyisin, jos minun pitäisi katsoa maailmaa jatkuvasti vain yhden henkilön näkökulmasta. Tämä omituisuus liittyy ainoastaan omaan kirjoittamiseeni, sillä lukiessani innostun silmittömästi erilaisista kertojaratkaisuista.

g) Mikä kohta häiritsee sinua tekstissäsi eniten?

Pupu-tekstissä minua ei häiritse mikään. Se on ihan oikea klassikko enkä halua keksimälläkään keksiä mitään pahaa sanottavaa 8-vuotiaan itseni hengentuotteesta. Päiväkirjassa minua häiritsee eniten lause: Päällään hänellä oli pitkä savunharmaa mekko jonka kaulus oli korkea ja korosti kasvojen sydämenmuotoisia piirteitä. Olen varmasti tarkoittanut, että se kaulus korosti kasvojen muotoa, jolloin olisin voinut kirjoittaa mekko, jonka korkea kaulus korosti kasvojen sydämenmuotoisia piirteitä. Nyt tuosta saa sen käsityksen, että kauluksen sijaan piirteitä korosti mekko. Äh! Inhoan tuollaisia kielellisiä väärinkäsityksiä! En pidä myöskään lopun toistosta.

h) Mainitse vähintään kaksi asiaa, joista pidät tekstissäsi.

Pidän Marthen kuvauksesta ja siitä, että häntä verrataan vesiväreillä maalattuun katumaisemaan. Se on hyvä ajatus ja liittää toisen kappaleen kivasti aloituskappaleeseen. Hyvä oivallus pieneltä ja kokemattomalta Satakieleltä!

i) Oma vapaavalintainen kysymys: Mitä haluaisit oppia 8-vuotiaalta ja 13-vuotiaalta itseltäsi?

Tahtoisin oppia tuottamaan paljon luettavaa tekstiä lyhyessä ajassa. 13-vuotiaana olen onnistunut siinä ikäisekseni todella hyvin.

Vastasin tunnollisesti kaikkiin kysymyksiini. Ottakaapa minusta mallia! Tänään on myös viimeinen päivä osallistua Satakielen leikkikyselyyn, joten käykäähän äänestämässä.

Mielestä kopioituja kuvia

2011-06-12T20:03:00.004+03:00

Pystyn kuvittelemaan elävästi kaikki tärkeimmät henkilöni. He liikkuvat sulavasti mielessäni, ilmehtivät ja puhuvat eikä minun tarvitse muuta kuin ohjailla heitä ajatuksillani. Illalla ennen nukahtamista katselen mieluiten kirjani suosikkikohtauksia, joita henkilöni minulle ystävällisesti esittävät. Toisinaan keksin kohtauksiin myös jotakin uutta, mikä onkin hyvän viihtyvyyden lisäksi näiden kertausharjoitusten perimmäinen tarkoitus.

Hyvästä kuvittelukyvystäni huolimatta en ole onnistunut piirtämään henkilöistäni onnistuneita näköiskuvia. Yleensä olen hyvä piirtämään ihmisiä mallista ja usein kuvista tulee myös varsin onnistuneita. Henkilöiden piirtäminen on kuitenkin aivan eri asia, koska malli on nähtävissä vain ja ainoastaan pääni sisällä. Siksi henkilöiden piirteiden vangitsemisessa täytyy olla tavallista kärsivällisempi.

Viime viikolla päätin toteuttaa projektin nimeltä ”piirrä päähenkilö viikossa”. Tarkoituksena oli piirtää päähenkilöstä kuva joka ilta katsomatta etukäteen edellisinä päivinä piirtettyjä kuvia. Kuvien vertaileminen keskenään oli sallittua vasta uuden kuvan valmistumisen jälkeen, jolloin aiemmin piirretyt kuvat eivät päässeet vaikuttamaan uusien kuvien syntyyn saati toimimaan niiden malleina. Viikon aikana piirsin päähenkilöstä yhteensä kuusi kuvaa, joiden joukosta löytyi se, mitä olin jo pitkään yrittänyt tuloksetta. Jo neljäntenä iltana minulla oli kädessäni näköiskuva päähenkilöstäni!

Kerron nyt tarkemmin projektin etenemisestä ja piirtämistäni kuvista, sillä tähän tarinaan sisältyy eräs hyvin kiinnostava piirre. Aloitan kuitenkin kertomalla teille projektin teknisistä yksityiskohdista. Käytin kuvien piirtämiseen keskimäärin 15 minuuttia illassa ja piirsin kuvat hyvin teroitetulla pehmeällä lyijykynällä (2B). Muotokuvista piirsin suunnilleen samankokoisia, kokoluokaltaan noin 10cm x 13cm. Kaikissa kuvissa päähenkilö on kuvattu suoraan edestä ja näkyvissä on pään ja kaulan lisäksi myös osa hartioista. Valo tulee päähenkilön kasvoille yläviistosti, jolloin jyrkimmät varjot lankeavat nenän, poskipäiden, alahuulen ja leuan alapuolelle. Pyrkimykseni oli kuvata päähenkilö sen ikäisenä kuin hän on romaanissa seikkaillessaan.

Ensimmäisenä iltana piirtämässäni kuvassa päähenkilö näytti enemmän tärkeältä sivuhenkilöltä kuin itseltään. Kasvoista tuli liian pitkät ja ilmeestä tarpeettoman hurja. Toisena iltana päähenkilö näytti aivan vieraalta ja piirteiltään paljon nuoremmalta kuin olin tarkoittanut. Kolmantena iltana tapahtui jo edistystä. Päähenkilö muistutti jo hieman enemmän todellista mielikuvaani, mutta näytti yhä tavoitteeseen nähden liian nuorelta. Läpimurto tapahtui jo seuraavana päivänä. Vartin ahkeran piirtämisen jälkeen minulla oli kuva päähenkilöstäni.

En jättänyt projektia kesken neljännen onnistuneen kuvan jälkeenkään vaan jatkoin piirtämistä. Viidentenä päivänä piirretystä kuvasta tuli lähes samanlainen kuin edellisestä, mutta kuudennen päivän tulos löi minut täysin ällikällä. Olin piirtänyt päähenkilöstä tismalleen samannäköisen ja -kokoisen kuin toissapäivänä! En ollut uskoa silmiäni, kun vertailin kuvia keskenään. Lopullisen todistuksen saadakseni laitoin kuvat vielä päällekkäin ja katsoin niitä valoa vasten. Leuan kaari, varjostukset, silmien muoto, nenä ja suu vastasivat täydellisesti toisiaan. Ainoastaan hartioiden linjasta ja hiuksista löytyi joitakin eroavaisuuksia.

Onnistuin siis skannaamaan mielestäni kaksi lähestulkoon identtistä kuvaa joten seitsemättä kuvaa ei enää tarvittu. Todellinen arkipäivän ihme, sanoisin.

Leikki-ikä ja mielikuvitus

2011-06-09T21:17:00.004+03:00

Minun lapsuuteni loppui siihen, kun lopetin leikkimisen. Se tapahtui hitaasti ja huomaamatta, kun elämääni alkoi tunkeutua muita asioita: uusia velvollisuuksia, vastuuta ja aikuistumista. Aikaa ei ollut enää samalla tavalla kuin joskus ennen, ei myöskään ystäviä, jotka olisivat minun laillani vielä leikkineet. Ulkoisesti en ollut näyttänyt lapselta enää pitkään aikaan. Kun lopetin leikkimisen, olin jo teini-ikäinen.

Leikkiminen on ollut mielessäni paljon viime vuoden aikana. Syynä tähän on suloinen pieni siskontyttöni, joka alkaa päivä päivältä uppoutua yhä syvemmälle mielikuvitusmaailmoihinsa. Minä leikin hänen kanssaan viikoittain, mutta oma leikkimiseni ei ole enää missään mielessä samanlaista kuin omassa lapsuudessani. Tietenkin se on hauskaa, mutta aivan eri syistä kuin ennen. Minusta on ihana katsoa vierestä, miten täysillä siskoni lapsi tempautuu mukaan leikkiin ja miten tiiviisti hän on osa sitä. Mikään ei pidättele hänen luovuuttaan ja siksi hänen mielessään saattaa syntyä mitä hullumpia ajatuksia. Koskaan en voi tietää mitä hän seuraavaksi keksii.

Muistan, että lapsena hyvä leikki saattoi viedä täysin mennessään. Ajan kuluminen menetti merkityksensä, syöminen tuntui aivan turhalta keskeytykseltä ja nukkumaanmenoaikana hampaanpesulle ei olisi malttanut millään lähteä. Usein leikit jatkuivatkin sen jälkeen, kun vanhempani olivat nukahtaneet. Hyväksi onneksi paras leikkitoverini odotti minua vain muutaman hiljaisen askeleen päässä, sillä isosiskoni huone sijaitsi lapsuuden kodissani aivan oman huoneeni vieressä. Edes leluja ei tarvittu, koska saatoimme jatkaa keskenjäänyttä tarinaa myös kuiskaten.

Nykyisessä elämässä leikin huumasta muistuttaa parhaiten kirjoittamisflow. Viimeksi hyvä tunnelma iski minuun sunnuntai-iltana, kun istahdin klassikkomasiinani ääreen lueskelemaan vanhoja tekstejäni. Flow:n aikana kirjoittaminen on helppoa ja palkitsevaa. Ajatukset virtaavat, hyvät ideat seuraavat toisiaan ja henkilöiden tunteisiin eläytyminen käy tavallistakin vaivattomammin. Kuulostaa tutulta eikö kuulostakin? Alkuviikosta aloin pohtia, mahtaako pitkään jatkunut leikki-ikä olla osittainen syy siihen, miksi alun perin aloin kirjoittaa.

Leikkimisellä on tunnetusti paljon suotuisia vaikutuksia lapsen kehitykseen. En ole asiantuntija, mutta uskon että leikkiminen mm. tehostaa oppimista, parantaa mielikuvitusta, lisää eläytymiskykyä ja valmentaa lasta selviytymään aikuisuuden haasteista. Mielikuvitusta ja eläytymiskykyä tarvitaan myös kirjoittamisessa, kun pyritään kuvaamaan vaihtuvia tilanteita ja asettautumaan erilaisten henkilöhahmojen ajatusmaailmoihin. Tämä oivallus sai minut pohtimaan asiaa laajemminkin. Mielikuvitus on tärkeä voimavara kirjoittajille ja kaikille muillekin luovaa työtä tekeville ihmisille. Jos taas mielikuvituksen kehittyy pitkälti leikin ansiosta, voisiko teini-ikään saakka kestänyt leikkiharrastus olla kirjoittajien keskuudessa jopa aivan tavallista?

En tiedä onko pitkän leikki-ikän ja kirjoittamisharrastuksen suhdetta tutkittu, mutta minusta kysymys on valtavan kiinnostava. Luotettava tutkimus vaatisi tietenkin oikean koulutuksen, ei-kirjoittavista ihmisistä koostuvan vertailuryhmän, laajan tutkimusaineiston, tarkkaa analyysiä ja pohdintaa ja paljon käsitteiden määrittelemistä. Tämä on kuitenkin vain blogi ja siksi ajattelin järjestää aiheesta harmittoman pikku kyselyn, jonka tarkoitus on kartoittaa oman lukijakuntani leikkihistoriaa. Tänään haluan siis kysyä teiltä:
Minkä ikäisenä lopetitte lapsuuden mielikuvitusleikit? Kysely löytyy tutulta paikalta blogin sivupalkin yläosasta.

Mielikuvitusleikeillä tarkoitetaan tässä kyselyssä spontaaneja lapsuusajan leikkejä, joiden aikana syntyneitä vuoropuheluita voitaisiin kutsua tarinan kaltaisiksi hahmotelmiksi. Kaikki sääntöihin perustuvat leikit rajautuvat siis kysymyksen ulkopuolelle. Sääntöihin perustuvina leikkeinä tarkoitetaan tässä kyselyssä esimerkiksi pihaleikkejä (kymmenen tikkua laudalla, ruutuhyppely, kirkonrotta jne.) ja liveroolipelejä, joissa pelin kulku on määritelty jo etukäteen.

Haluan antaa myös painoa sanalle lapsuus, sillä monet meistä ovat alkaneet leikkiä omien tai ystäviensä lapsien kanssa uudelleen aikuisena. Leikkivän aikuisen rooli on kuitenkin hyvin erilainen kuin lapsen, sillä leikkiessään aikuisen on otettava huomioon lapsen tarpeet, mieltymykset ja kyvyt. Vaikka lapsi johtaisikin leikkiä, aikuisen on asetettava sille rajat. Lisäksi hänen on huolehdittava arkisista asioista kuten ruoka- ja päiväuniajoista sekä siitä, ettei leikin tiimellyksessä pääse sattumaan vahinkoja.

Lopettavatko nykyajan lapset mielikuvitusleikkien leikkimisen aiemmin kuin me 70- ja 80-luvuilla syntyneet? Ehkä. Ainakin mielikuvitusleikeillä on enemmän kilpailijoita kuin ennen. On kännyköitä, tietokonepelejä, iPod-soittimia, sosiaalisia medioita, televisio-ohjelmia ja elokuvia, mutta kehittävätkö ne lapsen mielikuvitusta samalla tavalla kuin omasta päästä keksityt leikit? Aika näyttää minkätyyppisiä kirjoja luemme neljän- viidenkymmenen vuoden päästä.

Jahnaus tappaa jännitteen

2011-06-03T13:26:00.003+03:00

Luin eilen loppuun erään romanttisen seikkailukirjan, joka sai minut ajattelemaan omia valintojani kirjoittajana. Aloitan kertomalla teille lukemastani kirjasta, jonka nimeä en kuitenkaan aio tässä yhteydessä paljastaa. Minusta tuntuisi nimittäin epämukavalta antaa julkisesti kielteistä palautetta kenenkään kirjailijan hengentuotteesta ja siksi pidän asian mieluummin omana tietonani. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että kysymyksessä on alun perin englanninkielinen teos, jonka minä luin suomenkielisenä käännöksenä.

Kirja oli mielikuvituksellisesti rikas, mutta sisällöllisesti harmittavan lattea ja tasapaksu. Mietin alusta alkaen, oliko vika minussa vai kirjassa, kun en onnistunut tempautumaan tarinan vietäväksi. Jossain puoli välin tienoilla kirjan suurimmat ongelmat alkoivat valjeta minulle. Ymmärsin, että kohtauksia oli venytetty liiaksi. Dialogit taaplasivat paikoillaan ja henkilöt toistivat itseään niin, ettei mikään käänne päässyt nousemaan kunnolla esiin. Näillä eväillä jännittäväkin tilanne latistui vääjäämättä mitäänsanomattomaksi kohellukseksi, jonka alku ja loppu jäivät kaiken muun sälän keskellä väkisinkin hämäriksi.

Kirjan tapahtumat etenivät etanavauhtia.

Kirja opetti minulle paljon siitä, miten en missään nimessä halua kirjoittaa. Opin, että jahnaus tappaa kerronnasta kaiken jännitteen, minkä seurauksena ainakin minunkaltaiseni ylikriittinen lukija jää helposti ulkopuoliseksi. Toisinaan kohtaukset on siis osattava lopettaa kliimaksiin antikliimaksin sijaan. En tarkoita tällä nyt Dan Brown-tyylistä kerrontaa vaan lähinnä sitä, ettei kohtausten huippukohtia kannata jättää huomiotta tai ainakaan piilottaa. Kerronta vie paremmin mukanaan, kun kaikkia yksityiskohtia tai väliin jääviä tapahtumia ei yritetä selittää juurta jaksaen.

Minä jaan kohtaukset mielelläni osiin enkä sido niitä väkisin yhteen. Jos esimerkiksi henkilö X matkustaa paikasta A paikkaan B, en lopeta kohtausta kertomalla miten henkilö palaa B:stä takaisin A:han ja mitä A:ssa sitten tapahtuu. Lopetan kohtauksen mieluummin siihen, kun tapahtumista paikassa B on kerrottu kaikki oleellinen. Sitten lisään tyhjän rivin ja jatkan suoraan paikasta A, jonne henkilö X on riven välissä huomaamattomasti palannut. Näin tehdessäni yritän poistaa kohtausten väliltä kaiken ylimääräisen tyhjäkäynnin, joka ei vie tarinaa mihinkään suuntaan.

Toinen asia, josta jo mainitsin, on liiallinen toistaminen. Lukijat eivät ole tyhmiä ja ymmärtävät asiat vähemmästäkin. Siksi pidän dialogit mielelläni mahdollisimman tiiviinä. Nämä tyyliseikat ovat tietenkin makuasioita ja jokainen kirjoittaa niin kuin parhaimmaksi näkee. Niin pitääkin tehdä. Jokainen itselleen uskollinen kirjoittaja kirjoittaa sellaista tekstiä, jota itse haluaisi mieluiten lukea.

Loppujen lopuksi oli virkistävää lukea pitkästä aikaa kirja, joka ei lukuisista ansiokkaista ideoistaan huolimatta tehnyt minuun suurta vaikutusta. Lukukokemus nosti myös omat kirjoitukseni uuteen, edustavampaan valoon. Ehkä minulla voi sittenkin olla vielä pieni mahdollisuus. Ainakin olen tyytyväinen siihen, etten tällä hetkellä tekisi ”Klassikko nro 1:n” sisältöön mitään sen suurempia muutoksia. Korjaisin ehkä muutaman kökön lauseen ja poistaisin yhdestä luvusta viisi sivua, mutta mitään muuta en sille tässä vaiheessa tekisi. On äärimmäisen mukavaa todeta näin jälkeenpäin, että kirja taisi sittenkin lähteä kustantamokierrokselleen juuri oikeaan aikaan.

Tunnelmia puistojen kaupungista

2011-05-30T23:35:00.001+03:00

Palasin eilen illalla neljä päivää kestäneeltä lomamatkaltani Pärnusta, joka sijaitsee Viron eteläpuolella Itämeren rannalla. Kaupunki on kuuluisa lukuisista kylpylöistään, pitkästä valkoisesta hiekkarannastaan ja lukuisista puistoistaan. Suosittelen kaupunkia lomakohteeksi kaikille niille, jotka pitävät satakielten tavoin suurista lehtipuista, vanhoista puutaloista ja meren läheisyydestä. Pärnussa voi nauttia myös ihastuttavasta kahvilakulttuurista ja erittäin hyvästä ja ystävällisestä palvelusta.

Puiden kukinta oli kauneimmillaan. Osaako joku kertoa minulle minkä nimisiä nuo kuvassa näkyvät vaaleanpunaiset puut ovat? Tämä kuva on otettu puistosta nimeltä Koidulapark.

Vanhat ja paksuvartiset lehtipuut kurottelivat oksiaan kapeiden puistoteiden ylitse ja muodostivat keskenään holvimaisia rakenteita. Latvustoista kuului lintujen sirkutusta, mutta satakielet tyytyivät hyppimään vaitonaisina ruohikolla. Olin odottanut kuulevani satakielten laulua, mutta ilmeisesti linnuilla oli kurkut pahasti tukossa. :) Viimeeksi kävin Pärnussa näihin aikoihin neljä vuotta sitten ja silloin satakielet lauloivat todella vaikuttavasti. Toisaalta ilma oli silloin huomattavasti lämpimämpi.

Pärnun kahviloita ei voi kiitellä ainoastaan pöytiintarjoilusta vaan myös erittäin kauniista annoksista. Tämä mansikkainen juustokakku tarjoiltiin eteeni viihtyisässä Jazz Cafessa, josta tuli lyhyessä ajassa matkaseurueeni kantapaikka. Pieni kahvila on sisustettu vanhanajan tyyliin ja taustamusikkina soi nimenmukaisesti jazz. Kuuntelen mielelläni jazzia ja olin iloinen löytäessäni kahvilan, jossa yhdistyivät mielimusiikkini, herkulliset leivonnaiset ja tee. Tämä mainio kahvila löytyy Pärnusta osoitteesta Ringi 11.

Julkaisen lisää kuvia Pärnusta tulevien postauksien yhteydessä, vaikkakin seuraavat kirjoitukseni tulevat käsittelemään jotakin aivan muuta. Seuraavaksi luvassa on nimittäin ihan oikeaa asiaa, eli vaihteeksi ajatuksia kirjoittamisesta.

Seuraava siirto

2011-05-25T22:19:00.002+03:00

Mitähän minun pitäisi tehdä käsikirjoitukselleni seuraavaksi? Kannattaisiko minun vielä odottaa vai lähteä suosiolla etsimään uusia potentiaalisia ehdokkaita kustantamo-ohjelmaani? Minulla on nyt hyvää aikaa miettiä seuraavaa siirtoani, sillä laserprintteristäni loppui viime viikolla muste eikä sillä printata vähän aikaan yhtikäs mitään. Onneksi atk-tukihenkilöni lupasi täyttää mustekasettini ehtymättömistä varastoistaan, mikä on minulle tietenkin pelkkää säästöä. Kiitos ja ylistys atk-tukihenkilölle!

Jatkan pohdintojani ensi viikolla, kun palaan neljä päivää kestävältä lomaltani takaisin Helsinkiin. Loma tekee varmasti hyvää ja saa ajatukset siirtymään kuluneilta radoiltaan ainakin hetkeksi. Ja ihaninta lomassa on tietenkin se, ettei kahteen päivään tarvitse miettiä, tuoko posti lisää hylkääviä vastauksia kustantamoilta. Miksi postin pitääkin tulla joka päivä? Vastausten odottaminen on niin ikävää, että olen miettinyt kannattaako minun enää pitkittää tätä piinaa oma-alotteisesti. Entä jos en lähettäisikään kirjaani enää yhteenkään kustantamoon? Entä, jos tyytyisinkin näihin kolmeen vastaukseen, joista yhden olen jo saanut?

Minulla on alusta asti ollut lähitulevaisuuteni varalle kaksi suunnitelmaa. Ensimmäinen niistä, suunnitelma A, pitää sisällään kustannussopimuksen ja mahdollisuuden tehdä työksi sitä mistä eniten pidän. Elämässä ei kuitenkaan koskaan kannata laskea kaikkea yhden, (ja tässä tapauksessa vieläpä hyvin epätodennäköisen), kortin varaan ja siksi olen laatinut itselleni myös varasuunnitelman B. Suunnitelma B on A:ta huomattavasti realistisempi, todennäköisempi ja arkisempi, mutta ei siitäkään kunnianhimoa puutu. Toteutan sen, jos suunnitelma A kariutuu.

Inhoan epätietoisuutta, mutta toistaiseksi minun on tyydyttävä elämään sen kanssa. En halua vielä luopua kaikesta toivosta, mutta silti sanon itselleni joka päivä, ettei mikään kustantamo tule koskaan julkaisemaan käsikirjoitustani. Vakuutan itselleni, ettei käsikirjoitus ole tarpeeksi hyvä, vaikka kirjoittamisen kannalta minun tulisi uskotella itselleni jotakin aivan muuta. Kustantamojen väliintulo ei siis ole tehnyt kirjoittajaelämästäni missään mielessä helpompaa enkä tiedä kutsuisinko kustantamoja enää leikkiin mukaan, jos voisin palata ajassa taaksepäin ja valita toisin.

Mikä päätökseni kustantamojen suhteen tulee olemaan, jää siis nähtäväksi. Ajattelen sitä seuraavan kerran sitten, kun printterissäni on jälleen mustetta. Blogipesääni palaan aikaisintaan sunnuntai-iltana tai maanantaina, joten vastaan mahdollisiin kommentteihin vasta silloin. Kommentit ovat silti yhtä tervetulleita kuin aina ennenkin.

(Satuitteko muuten vilkaisemaan sunnuntaihesarin työpaikkailmoituksia? WSOY:lle haettiin kahta uutta kustannustoimittajaa ja Gummerukselle uutta kustannuspäällikköä viime viikolla irtisanoutuneen Mikko Aarnen tilalle. Uusia päättäjiä on siis tulossa kahteen suureen kustantamoon, mikä tarkoittaa meidän kirjoittajien kannalta uusia kiehtovia aikoja. Erityisen kiinnostavaa on, jatkuuko Gummeruksen esikoiskirjailijoille myönteinen linja myös tulevan kustannuspäällikön aikakaudella. Viime vuonna kustantamo julkaisi nimittäin huikeat yhdeksän esikoisteosta!)

Helmiä kirjoittajille

2011-05-20T21:14:00.003+03:00

Vajaat kolmekymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana olen oppinut, että henkilökohtaiset pettymykset unohtuvat nopeammin, kun keskittyy tekemään hyvää muille. Tällä viikolla sovelsin jälleen onnistuneesti tätä metodia. Vielä maanantaina olin surkea ja itkuinen, mutta jo tiistaina olin noussut takaisin siivilleni. Olin päättänyt kääntää ajatukseni muualle ja askarrella suloiselle siskontytölleni kevätjuhla-päähineen.

Lapsen päähine tarjosi minulle myös hyvän syyn tutustua uuteen ompelukoneeseeni, joka on lojunut käyttämättömänä kirjahyllyni nurkassa viimekesäisestä syntymäpäivästäni saakka. Viimeistelin päähineen eilen ja siitä tuli (vaikka itse sanonkin) aivan järjettömän hieno. Kevätjuhlissa pikkuinen näytti hurjan suloiselta touhottaessaan ympäriinsä muiden lasten kanssa. Kaikessa sekavuudessaan pienten muskarilaisten meno oli äärimmäisen riemastuttavaa katseltavaa.

Otavan tylsä kirje on unohtunut kiireisen viikon seurauksena jonnekin paperipinojen uumeniin. Siitä ovat muistuttaneet ainoastaan ihanat ja kannustavat kommenttinne, joita te lukijat olette käyneet jättämässä viimeisimpään postaukseeni. Vaivannäkönne on ollut mieltä lämmittävää ja vertaistukenne korvaamatonta. Kiitoksena haluan ojentaa teille tunnustuksen ja haasteen, jonka räätälöin erityisesti kirjoittajia varten noin puolitoista vuotta sitten.

Haasteen nimi on KIRJOITTAJAN HELMI ja tällä kertaa sen saa vastaanottaa joukko uusia ihania kirjoittaja/kirjailijabloggaajia. Olkaa hyvät, Kyllä tämä tästä, Paula, Helmi-Maaria Pisara (haaste on nimensä puolesta kuin sinulle tehty!), Ahmu (en muista olenko jo haastanut sinut), Vera A (jonka blogia olen jo käynyt vakoilemassa), Sinilintu (samat sanat sinulle) ja Iltzu. Nekin, jotka olen jo aiemmin haastanut, voivat kaikin mokomin tehdä tämän uudelleen. Ne kirjoittajat, joilla ei ole omaa blogia, saavat mielihyvin vastata tähän kommentin muodossa. Aivan erityisen mielelläni lukisin esimerkiksi Mannan helmitekstistä!

Säännöt tulevat tässä ja minun vastaukseni voi käydä lukemassa oheisen linkin kautta. Allaolevan tunnustuskuvan saa puolestaan kopioida omaan blogiin ihan luvan kanssa.

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista. HUOM. haasteeseen vastaaminen ei edellytä varsinaisen tekstin julkaisemista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Toivottavasti mahdollisimman moni vastaa! Kesän aikana aikomukseni on ilahduttaa kirjoittajabloggaajia uudella omatekoisella haasteella.

Vastaus nro 1: Argumentti ilman perusteluja

2011-05-18T20:20:00.008+03:00

Kun kustantamo toteaa, että käsikirjoitusta ei voida sisällyttää kustannusohjelmaan, käsikirjoituksen lähettäjä voi vain ihmetellä: ”Miksi ei?” Tuota kustantamon toteamusta ei nimittäin perustella mitenkään. Asia on vaan niin, ettei käsikirjoitusta voida tai haluta julkaista.

Minä jouduin kohtaamaan tuon polttavan kysymyksen ensimmäistä kertaa eilen, kun Otava sanoi käsikirjoitukselleni "ei". Kustantamon logolla varustettuun paperiin oli tulostettu kaksi vaivaista lausetta, joista ensimmäinen oli täyttä puppua ja toinen jo kertaalleen mainittu ”ei voida sisällyttää kustannusohjelmaan”. Tuo sama kirje lähetetään varmasti kaikille niille sadoille, jotka joutuvat jakamaan kanssani saman kohtalon. Hassua, että juuri viikonloppuna ihmettelin, miksi minkäänlaista vastausta ei ole vielä kuulunut. No, nyt sain mitä tilasin.

Persoonaton, näennäisen kohtelias kirje oli tietenkin iso pettymys. Olisin toivonut saavani vuosien työstä edes lyhyen palautteen, mutta ei. Sain kirjeen, jota ei ollut edes allekirjoitettu; kirjeen, jossa ei ollut mainittu edes kirjani nimeä. Minulle vastasi siis Otavan muhkea tiililinna, joka kiitti minua kohteliaasti luottamuksesta. Ensimmäinen ajatukseni oli tietysti ”voi helvetti.”

Tällä vastauksellaan Otava raivasi itsensä toisen kustantamokierroksen kustantamo-ohjelmastani. Jos Otava ei kiinnostunut käsikirjoituksesta tällaisena, tuskin se kiinnostuisi siitä muokattunakaan. Tätä kirjaa en siis Otavalle enää lähetä, mutta jos kirjoitan tulevaisuudessa jotakin ihan muuta, saatan kokeilla kustantamoa uudelleen. Tämä oli selvästikin vain yhden kustannustoimittajan mielipide.

Murehdin kohtaloani yhden illan, mutta sen jälkeen olen ollut taas oma iloinen itseni. Olin ilmeisesti osannut valmistautua tähän vastaukseen, koska en pahoittanut mieltäni tämän enempää. En kirjoittanut kirjaani kustantamoille tai tullakseni kirjailijaksi. Kirjoitin ”Klassikot”, koska sisäinen pakko velvoitti minua kirjoittamaan ne. Ja olen edelleen sitä mieltä, että olen luonut mahtavan tarinan eikä käsikirjoitus tunnu tänään yhtään sen huonommalta kuin ennenkään.

Loppukevennykseksi hieman faktoja huumorilla höystettynä. Kuten alussa kirjoitin, suomalaiset kustantamot toteavat usein yksiselitteisesti, ettei käsikirjoitus sovi kustannusohjelmaan, mutta toteamusta ei selitetä mitenkään. Nyt ehdotankin, että autamme kustantamoja keksimään tuolle ankealle lauseelle edes jonkinlaisia perusteluja. Alkuun pääsemisen helpottamiseksi keksin teille liudan esimerkkejä. Tehtävänä on siis jatkaa lausetta:

Valitettavasti emme voi sisällyttää lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme, koska…

-julkaisemme ainoastaan alle 250 sivua pitkiä kirjoja, joissa jokaisella sivulla on 240 sanaa.
-kirjassanne ei ollut tarpeeksi kuumia seksikohtauksia.
-olemme kiinnostuneita vain julkkisten kirjoittamista kirjoista.
-tarinassa ei käsitelty avioeroa, uusperheiden arkea eikä rappioalkoholismia.
-meillä ei ollut aikaa perehtyä tekstiinne kahta sivua enempää.
-tarinan hahmottamiseen ei tarvittu syvällistä analyysiä.
-käsikirjoituksessa ei ollut yhtään arkkipahista, katkeraa ja synkkämielistä poliisia tai eronnutta keski-ikäistä naista, joka löytää uuden rakkauden Italiasta.
-meillä ei ole resursseja julkaista enempää kirjoja tänä vuonna.
-käsikirjoituksessa oli liian vähän lyhyitä, omituisia lauseita.
-teksti ei ollut tarpeeksi synkkää ja masentavaa.
-kustannustoimittaja oli kiinnostuneempi päivittämään Facebook-statustaan silloin, kun hänen olisi pitänyt laatia arvio käsikirjoituksestanne. Pahoittelemme tapahtunutta.
-julkaisemme tänä vuonna vain aforismikokoelmia.
-tekstinne julkaiseminen olisi liian iso riski voitokkaalle toiminnallemme.
-käsikirjoituksenne poikkeaa totutusta linjastamme ja me haluamme julkaista samantyylistä kirjallisuutta kuin aina ennenkin.
-teksti oli luokattoman huonoa.
-kustannuspäällikkö lämmitti sillä pääsiäisenä mökkisaunansa. Kiitokset paperitulosteesta. Löylyt olivat erinomaiset.
-emme usko, että kirjallanne olisi tarpeeksi myyntipotentiaalia.

Viimeinen vaihtoehto on tietenkin yksi todennäköisimmistä, mutta hauskempia vaihtoehtoja voisi keksiä vaikka millä mitalla. Jos haluatte kantaa kortenne kekoon, jättäkää ehdotuksenne minulle kommentin muodossa.

Seuraavaksi lukijoideni ja kirjoittajakollegoideni ehdotuksia kustantamojen lempilauseen jatkoksi:

-käsikirjoitus ei ollut tarpeeksi kansallisuutta korostava ja siitä puuttui "suomalaisuutta."
-riviväli, fontti, sekä asettelu oli eri, kuin mitä käskimme, joten emme viitsineet edes vaivautua lukemaan.
(Kyllä tämä tästä...)

-emme ole kiinnostuneita julkaisemaan genreä, jota tekstinne edustaa.
(Muotoiltu Ahmun kommentin pohjalta. Todennäköinen vaihtoehto tämäkin.)

-käsikirjoituksen luki keikkalainen ja hieno tekstinne meni yli hänen ymmärryksensä. Pahoittelemme.
-tyrmäämme aina ensikertalaiset. Haluamme nähdä kenellä on sisua hioa tekstiä ja yrittää uudestaan. Siitä tuntee oikean kirjailijan!
-olimme tulostaneet liikaa vakiovastauskirjeitämme ja pitihän ne saada käytettyä.
(Näistä iloisista ehdotuksita saamme kiittää Kutomuksen Heidiä.)

Seuraavilla perusteluilla meitä ilahdutti nimimerkki "Siipensä levittänyt". Muut ehdotukset löytyvät kommentista nro 18!

-hukkasimme tekstisi emmekä kehdanneet pyytää uutta versiota siitä
-kustannustoimittaja ei ole vieläkään päässyt sen yli että hänen omaa kirjaansa ei aikoinaan julkaistu ja kostoksi tästä hän hylkää kaikkien muiden käsikirjoitukset
-löimme toisen kustantajan kanssa vetoa siitä, kumman kautta on vaikeampi saada tekstinsä julkaistua. Tästä syystä joudumme tällä hetkellä hylkäämään kaikki tänne tulleet käsikirjoitukset
-et lähettänyt valokuvaa itsestäsi, josta olisimme voineet tarkistaa oletko tarpeeksi hyvännäköinen sisäkannen kirjailija esittelyyn
-kirjasi olisi saattanut ohittaa myyntiluissa Raamatun joten Vatikaani kielsi meitä julkaisemasta sitä

Mahdollisuuksien aika

2011-05-15T11:29:00.002+03:00

Toimitin käsikirjoitukseni kolmeen kustantamoon kevään aikana. Tammikuussa esikoinen lähti Tammelle ja Otavalle, joiden ”etumatka” hurahti lopulta tuplasti pidemmäksi kuin olin alun perin suunnitellut. Vasta toukokuun alkupuolella esikoinen lähti kolmanteen paikkaan, joka saavutti paikan tiukassa kustantamo-ohjelmassani pitkällisen harkinnan jälkeen. Mistään kustantamosta ei ole toistaiseksi kuulunut mitään. Tosin kolmannelta osanottajalta eli Gummerukselta on tässä vaiheessa turha mitään vastausta vielä odottaakaan.

Kevät meni todella nopeasti ja helmi- maaliskuun aikana en ehtinyt asiaa paljoa ajatella. Helmikuussa suunnittelin kandia ja maaliskuussa kirjoitin sen kertarytinällä, lähes kolmessa viikossa. Vielä huhtikuukin oli melko kiireinen ja tekemistä riitti koko ajan niin paljon, ettei kustantamoasia juuri mielessä käynyt. Nyt kun yliopiston kevätlukukausi alkaa olla lopuillaan, tilanne on muuttunut. Ajattelen kustantamojen vastauksia päivittäin ja joka kerta kotiin tullessani mietin onko ulko- ja sisäoven välissä odottamassa kirje. Raivostuttavaa. Sähköpostikin tulee arkisin tarkistettua kahdesti päivässä.

Toinen puoli minusta on jo luovuttanut. Jos kustantamot haluaisivat ”Klassikko nro 1:n”, ne olisivat jo vastanneet. Se toinen optimistisempi puoleni vakuuttaa, että pitkä käsittelyaika voi olla hyväkin juttu. Esikoinen on nimittäin todella paksu ja jos sen lukee huolellisesti alusta loppuun, siihen menee aikaa. Ja jos hyvin käy ja kirjan lukee kustantamossa useampi kuin yksi ihminen, siihen menee vielä enemmän aikaa. Peliä ei ole siis vielä menetetty ja niin kauan kun ei ole saanut vastauksia, sitä tuskin kannattaa menettääkään.

(Tämän kuvan on ottanut atk-tukihenkilöni, joka on sanonut lukevansa kirjani sitten, kun se on kovissa kansissa.)

Inhoan spekulointia, joka ei johda minnekään, mutta spekuloin silti. Ajattelen, että ”Klassikko nro 1” voi aiheuttaa kustantamoissa päänvaivaa senkin vuoksi, että se on kirjasarjan ensimmäinen osa. Näin ollen kirjan julkaiseminen edellyttäisi myös seuraavien osien julkaisemista, mikä saattaa vaikuttaa kustantamoista melkoisen isolta riskiltä (etenkin, kun kysymyksessä on esikoiskirjoittaja/kirjailija). Nyt mietin, olisiko minun pitänyt sanoa saatekirjeessä vielä selvemmin, että kokonaisuus on loppuun asti suunniteltu ja seuraavatkin osat jo kertaalleen kirjoitettu. Äh, turha sitä nyt enää on miettiä. Kirjoitettu mikä kirjoitettu.

Yksi vaihtoehdoista on tietenkin se, ettei koko ”Klassikko nro 1:stä” ole vielä edes käsitelty. Tammi kertoo kustannustoimittajiensa perehtyvän käsikirjoituksiin niiden saapumisjärjestyksessä. Menettely on tasapuolinen, mutta saattaa tarkoittaa sitä, että minun käsikirjoitukseni edellä on vielä kymmeniä tai satoja muita käsikirjoituksia. Vastausta on siis turha odottaa vielä pitkään aikaan, vaikka kustantamo lupaakin antaa vastauksensa ”noin kuuden kuukauden kuluessa”. Otavalla käsittelyaika on samaa luokkaa (noin 3-6kk), mutta todellisuus on varmaan jotakin ihan muuta.

Kaiken lisäksi kohta on kesä ja kesällä kustannustoimittajat ja muut ahkerat työtä tekevät ihmiset jäävät ansaituille kesälomilleen. Silloin kustantamoissakin toiminta ehkä hidastuu ja tärkeät päätökset lykkääntyvät viikoilla eteenpäin. Näin ollen vastausta on ehkä turha odottaa ennen kuin lehdet putoavat puista. Tai mistä minä sen tiedän? Pahinta tässä tilanteessa on juuri se, etten voi tietää varmasti yhtään mitään. Voin vain odottaa ja odottaa ja välillä ehkä vähän toivoa. Kaikki on vielä mahdollista. Yleensä inhoan kaikenlaista epätietoisuutta ja välitilassa elämistä, mutta toisaalta on ihanaa, ettei minun ole tarvinnut vielä pettyä.

Onneksi minulla on ”Klassikko nro 2”. Jos onnistun uppoutumaan sen uudelleenkirjoittamiseen täysillä, voisin unohtaa kustantamojen pähkäilyt kokonaan. Viikolla sain jo kirjoitettua pari nasevaa dialogia ja minulla oli tosi hauskaa päähenkilöni kanssa. Tästä on hyvä jatkaa. Sitä paitsi kirjoittaminenhan tässä on loppujen lopuksi kaikkein olennaisinta - on aina ollut.

Äiti saa lukea

2011-05-08T09:30:00.010+03:00

Noin kuukausi sitten äitini oli tuohtunut. Hänestä oli todella epäoikeudenmukaista, että joku tuntematon kustannustoimittaja saisi lukea esikoiskirjani ennen häntä. Äidin tuohtumus oli minusta oikeutettua ja kilttinä Satakielenä päätin printata käsikirjoituksen hänen luettavakseen. Äiti saisi lukea kirjani, jos hän kerran ehdottomasti niin tahtoi.

Sanoin äidilleni, ettei esikoisestani tulisi hänen mielikirjaansa ja korostin, ettei hänen tarvitsisi lukea sitä, jo se ei kiinnostaisi häntä. Minun esikoiseni ei nimittäin ole genrensä puolesta lähelläkään äitini lempilukemistoa. Äitini pitää lukemisesta, mutta lukee silti aika vähän. Useimmiten hän selailee naistenlehtiä ja lainaa kirjastosta romanttista viihdekirjallisuutta, elämäkertoja, puutarha- ja sisustuskirjoja tai valikoitua tietokirjallisuutta. Näistä mieltymyksistään huolimatta hän otti käsikirjoitukseni tyytyväisenä vastaan.

Viimeksi kysyessäni äitini kertoi lukeneensa kirjaani 25 sivua. Hän sanoi, että kirja ”käynnistyi” hyvin ja että kaikki kirjat eivät käynnisty, vaikka niitä lukisi kuinka pitkälle. Sanoin äidille, että hän voisi jättää lukemisen kesken enkä todellakaan pahastuisi jos hän niin tekisi, mutta äiti piti pintansa eikä suostunut luopumaan tehtävästään. Hän vakuutti lukevansa kirjani, vaikka se veisi häneltä kuinka kauan. Jatkoin silti varoitteluani. Luvassa olisi monimutkaisia juonenkäänteitä, paljon henkilöhahmoja ja vain vähän romantiikkaa. Mikään näistä vakuutteluista ei kuitenkaan auttanut.

Tänään on äitienpäivä. Onnittelen äitiäni ylellisellä lahjalla, itsetehdyllä kortilla ja kimpulla valkovuokkoja. Äiti on rakas eikä vain siksi, että hän antoi minulle elämän. Äiti on rakas, koska hän on ollut aina elämässäni, niin hyvinä ja kuin huonoinakin hetkinä. Hän on aina jaksanut uskoa minuun ja vakuuttaa, että olen kaunis, hyvä ja älykäs. Uskon, että äidin silmissä olen kaikkea sitä, vaikka muut ajattelisivat mitä tahansa. Se tuntuu hyvältä. Äiti saa minut tuntemaan itseni hyväksi ja ainakin paremmaksi kuin todellisuudessa olen.

(Kuvassa on piirros koriste-esineestä, jonka sain lohdutuspalkinnoksi laulukilpailussa, johon osallistuin taaperoikäisenä. Minä en muista koko tapahtumaa, mutta äitini tietysti muistaa.)

Äiti on aina ollut kiinnostunut elämästäni ja kaikesta mitä teen. Nyt aikuisena minäkin olen voinut kiinnostua äitini elämästä, josta pikkulapsena en paljoa käsittänyt. Meistä on tullut hyvät ystävät ja puhumme keskenämme lähes päivittäin. Tiedän, etten voi vielä antaa äidilleni yhtä paljon kuin hän antaa minulle, mutta kehityn siinä kaiken aikaa. Ehkä vielä jonakin päivänä osaan tukea ja ymmärtää äitiäni niin hyvin kuin hän ansaitsee. Silti pelkään, etten koskaan tule siinä niin hyväksi kuin hän. Äiti on aina äiti.

Äidin halu lukea kirjani kertoo sekin rakkaudesta. Äiti haluaa tuntea minut läpikotaisin ja koska kirja on osa minua, hänen on ehdottomasti saatava lukea se.

Ok äiti, siitä vaan, mutta jos kuitenkin kirjan lukeminen tuntuu sinusta ylivoimaiselta ponnistukselta, voit kertoa siitä minulle. En ota sitä henkilökohtaisena loukkauksena, koska ymmärrän, ettei seikkailudraama välttämättä puhuttele sinua. Sinun ei tarvitse rakastaa kirjaani. Voimme rakastaa toisiamme ja olla ystäviä siitä huolimatta. Hyvää äitienpäivää ja kiitos kaikesta tähänastisesta!

Lopuksi kysymys lukijoille: Oletteko te antaneet tekstejänne perheenjäsentenne luettaviksi? Mitä luulette, voiko läheinen suhde estää kriittisen palautteen antamisen? Luottaisitteko te perheenjäseniltänne saatuihin kommentteihin?

Henkilöhahmojen neljä kategoriaa

2011-05-04T19:38:00.003+03:00

Useimmiten romaanien henkilöhahmot jaetaan kolmeen pääryhmään. Nämä henkilöiden ryhmät ovat hierarkkisessa järjestyksessä lueteltuna päähenkilö(t), sivuhenkilöt ja taustahenkilöt. Minulla kategorioita on kolmen sijaan neljä. Neljäs henkilöhahmojen ryhmä sijoittuu jaottelussani päähenkilön ja sivuhenkilöiden väliin. Tähän ryhmään luokittelen vakituiset henkilöhahmot. Näillä ns. "vakihenkilöillä" on tarinassa sivuhenkilöitä keskeisempi rooli ja he esiintyvät tapahtumissa säännöllisesti. Päähenkilöön verrattuna heidän luonteenpiirteidensä ja elämäntarinansa tunteminen on aivan yhtä tärkeää.

Jos romaanin henkilöhahmoja vertaisi isompaan yritykseen, päähenkilö olisi pomo, päätoimiset henkilöt vakituisessa työsuhteessa, sivuhenkilöt määräaikaisia ja taustahenkilöt sorrettuja keikkalaisia, joiden nimiä kaikki työntekijät eivät edes muista. Yrityksessä johtoon ja vakituisiin työntekijöihin satsataan tietysti eniten; niin myös romaanien ja niiden "työllistämien" henkilöhahmojen maailmassa. Henkilöiden viimeistelyn aste laskee siis usein sitä mukaa mitä kauemmas päähenkilöstä mennään. Taustahenkilöiden kohdalla kirjoittaja tietää harvoin itsekään kenestä oikein kirjoittaa. Usein taustahenkilö on yksinkertaisesti "nainen", "ohikulkija", "vanginvartija" tai vaikkapa "joukko vihaisia kyläläisiä".

En usko, että jaotteluani voi soveltaa jok'ikiseen romaaniin, mutta omiin "klassikkoihini" se sopii kerrassaan mainiosti. Se sopii hyvin myös esimerkiksi J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta trilogiaan tai J. K. Rowlingin Harry Pottereihin. Tolkienin kirjan tapauksessa Frodo on tietenkin päähenkilö. Vakituisia henkilöhahmoja edustavat puolestaan Aragorn ja muut sormuksen ritarit (siitä riippumatta elävätkö he tarinan loppuun asti vai eivät). Sivuhenkilöiden luokkaa sijoittaisin esimerkiksi Tom Bombadilin vaimoineen ja Lothlórienin Galadrielin. Nämä sivuhenkilötkin ovat totta kai tärkeitä, mutta vakihenkilöihin verrattuna heidän roolinsa on huomattavasti pienempi. Määrällisesti taustahenkilöiden ryhmä on suurin ja hajanaisin joukko.

Henkilöiden jaottelu ei ole lukijan kannalta olennainen tehtävä, mutta kirjoittajalle se luo tietynlaista selkeyttä. Luokittelemalla tarinansa keskeisimmät ja vähemmän tärkeät henkilöt, kirjoittaja tulee samalla kertoneeksi itselleen keihin hänen tulee panostaa. Minua jaottelu on auttanut paljon ja siksi suosittelen sitä muillekin. Hauskinta henkilöhahmojen suunnittelussa on se, että loppuvaiheessa saman tarinan voisi kertoa kenen tahansa henkilön näkökulmasta. Minunkin "klassikoistani" saisi helposti useammankin tarinan, jos korvaisin nykyisen päähenkilöni jollakulla vakihenkilöllä. Näillä vaihtoehtoisilla tarinoilla on mukava viihdyttää itseään. Päähenkilön ei kuitenkaan tarvitse pelätä tulevansa syrjäytetyksi!

Millaista henkilöjaottelua te käytätte, arvoisat lukijani, vai jaotteletteko henkilöhahmojanne ollenkaan?

Bonnier ja WSOY

2011-04-30T23:21:00.003+03:00

Kuluneen vuoden aikana WSOY on pitänyt itsensä otsikoissa niin hyvässä kuin pahassa. Viimeisimmän käänteen eli WSOY:n yleisen kirjallisuuden siirtymisen ruotsalaisen Bonnierin omistukseen laskisin varovasti kategoriaan ”hyvät uutiset”. Kaupasta voi lukea esimerkiksi tämän päivän Helsingin Sanomista, joka otsikoi tapahtumasta etusivullaan tärkeimpänä uutisena heti Williamin ja Katen häiden jälkeen.

Ennestään Bonnier omistaa Suomessa Tammen, mutta nyt mediayhtiön omistukseen siirtyy siis myös WSOY. Esa Mäkisen artikkeliin (Tuntematon myytiin Ruotsiin HS 30.4.2011) haastateltu ruotsalaisyhtiön toimitusjohtaja Jonas Bonnier ei halua ottaa toistaiseksi kantaa Tammen ja WSOY:n fuusioon, mutta toteaa yhtiön omistamien kustantamojen toimivan muissa maissa erillisinä brändeinä. Mutta käy tulevaisuudessa sitten miten tahansa, Bonnierin ja Sanoman välinen kauppa jakaa Suomen kustantamokentän kahtia. Kohta Tammi ja WSOY haastavat Otavan yhtenä rintamana.

Bonnierin johtajien kommenteissa korostuu rakkaus kirjoihin ja niiden tekemiseen. Samaa henkeä olen aistinut Tammesta ja siksi toimitin käsikirjoitukseni ensimmäisenä heille. Kokonaan toinen kysymys on, miten omistajan vaihtuminen tulee vaikuttamaan kriisistä toiseen rämpineen WSOY:n toimintaan. Uutta avoimempaa linjaa oli jo havaittavissa kustantamon uudistuneessa ”Haluatko kirjailijaksi” sivulla (ks. WSOY:n uusi alku 16.4.2011), mutta voiko houkuttaviksi tarkoitettuja sanoja pitää vielä todisteena todellisesta muutoksesta?

Minä vaadin sanojen lisäksi myös tekoja enkä usko, että WSOY voi selvitä ongelmistaan, jos nykyinen johto saa jatkaa. WSOY:n johdosta päätetään kuitenkin vasta syksyllä, sillä ensin kilpailuviraston täytyy joko hyväksyä tai hyljätä Bonnierin ja Sanoman tekemä kauppa. Jään odottamaan Bonnierin päätöstä suurella mielenkiinnolla. Jos WSOY:n johtoon saadaan ihmisiä, jotka jakavat samat arvot kuin Bonnier, olen valmis toimittamaan käsikirjoitukseni myös heidän arvioitavakseen. Sitä hetkeä odottaessani olen valmis muistamaan Jacques Eijkensin uhkaavat sanat:

On tärkeää, että kustannuskonseptin taustalla on kiinnostava persoona”, Eijkens sanoo. ”Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan.” (ks. lisää)

Minä puolestani haluan kirjan ja kirjalle kustantamon, joka antaa kirjailijalle ja muille työntekijöilleen rauhan keskittyä siihen. Toivottavasti Bonnier haluaa samaa myös WSOY:lle.

Vanhan loppu vai uuden alku?

2011-04-25T20:38:00.000+03:00

Kun viimeistelin esikoistani eli "Klassikko nro 1:stä" luottohenkilöni kehotti minua poistamaan romaanin viimeisen luvun. Toiseksiviimeinen luku oli kuulemma parempi ja loppu toimivampi. Viimeinen luku oli sen sijaan tyyppiä "tårta på tårta" eli torttua tortulle. Uskoin luottohenkilöä ja jätin viimeisen luvun pöytälaatikkooni. Nyt olen kuitenkin alkanut tulla toisiin ajatuksiin. Oliko viimeisen luvun hylkääminen sittenkään hyvä idea?

On totta, että viimeisessä luvussa oli paljon huonoa ja paljon turhaa. Samanaikaisesti siinä oli myös paljon sellaista mitä ei voi täysin sivuuttaa. Nyt lomalla aloin miettiä pitäisikö minun kirjoittaa luku uudelleen ja tehdä siitä vähemmän "tårta" ja enemmän jotakin muuta. Toinen ongelma koskee uuden romaanin aloittamista, sillä kakkososa on suoraa jatkoa edelliselle. Enää en siis tiedä olenko kirjoittamassa uutta loppua vanhalle vai jo kertaalleen kirjoitettua alkua uudelle. Hämmentävää. Toisaalta en pidä kirjoittamaani lukua oikein alkunakaan, koska se tavallaan päättää vielä vanhaa. Siis tavallaan.

Luottohenkilön näkemys oli hyvin perusteltu, mutta nyt kaipaisin vielä toisen valistuneen henkilön mielipidettä. Onko kirjan loppu hyvä sellaisena kuin se nyt on vai kaipaako se vielä jatkoa? Ehkä kirjoitan luvun nyt loppuun ja mietin sitten minne sen sijoitan. Asiaa täytyy vielä miettiä. Toistaiseksi on ehkä parempi asennoitua kirjoittamaan "Klassikon" kakkososalle kaksi alkua. Myöhemmin kesällä voin sitten kysyä luottohenkilöni mielipidettä uudelleen.

Kuvassa kirjoituspöytäni suvun vanhalla maatilalla. Varjoisassa kamarissa on ollut viihtyisä kirjoittaa.

Kevätkuvia

2011-04-25T18:47:00.001+03:00

Ajattelin laittaa blogiin muutamia valokuvia muistoksi näistä ihanista keväisistä päivistä.

Suklaapupun raaskin syödä vasta tänään. Pajunkissat poimin jo lauantaina.

Oikea jäniskin kävi tervehtimässä. Se haisteli krookuksia pihassa, mutta jätti ne kuitenkin syömättä.

Läheiselle lammelle lensi joutsenpariskunta, mutta linnut jatkoivat matkaansa jo samana päivänä.

Seurasin jäiden lähtöä.

Ensimmäiset leskenlehdetkin nostivat päänsä risukon seasta. Helsingissä näin ensimmäiset viikko sitten.

TERVETULOA KESÄ!

Terveisiä maalta

2011-04-22T21:51:00.000+03:00

Lähdin pääsiäiseksi maalle sukuni vanhalle maatilalle Pohjois-Karjalaan. Olen käynyt täällä syntymästäni saakka joka vuosi, useimmiten kesäisin. Juuri näissä maisemissa päätin aikoinani kirjoittaa kirjan, joten siinäkin mielessä tällä seudulla on minulle aivan erityinen merkitys.

Lunta täällä on vielä paikoitellen, mutta ensimmäiset pienet krookukset kurottavat jo kukintojaan aurinkoa kohti. Peltojen ja kevätpurojen laidoilla kasvaa pajuja, joiden oksat ovat täynnä pieniä pulleita pajunkissoja.

Kävin illalla myös tervehtimässä mökkiä, joka oli selvinnyt lumisesta talvesta varsin urhoollisesti. Vesi on nyt todella matalalla ja rannassa näin paljon sellaisia kiviä, joita en aikaisemmin tiennyt olevankaan. Ennen lähtöä onnistuin nappaamaan kuvan jäisen järven ja metsän taakse laskevasta auringosta. Näissä maisemissa asuu todellinen inspiraatio.

Aloitin tänään myös "Klassikko nro 2:n" uudelleen kirjoituksen. Siitä tulee versio 2,5, sillä olen kirjoittanut kirjan jo kertaalleen puoleen väliin asti ja kerran kokonaan. En ole vielä täysin varma romaanin alkutilanteesta, mutta voin vielä muuttaa sen moneen kertaan. Pääasia on, että olen päässyt taas kunnolla alkuun.

WSOY:n uusi alku

2011-04-16T11:40:00.003+03:00

Nykyään Werner Söderström Osakeyhtiö tervehtii nettisivuillaan kirjailijoiksi aikovia aivan uudella tekstillä, jonka voi käydä lukemassa kokonaisuudessaan napsauttamalla oheista linkkiä. Viimeksi kritisoin kustantamoa (Katsaus kustantamoihin 22.1.2011) kielteisyydestä ja liiallisesta ei-sanojen käytöstä, mutta nyt teksti on korjattu tai itse asiassa korvattu täysin uudella versiolla. Nyt asiat ilmaistaan myönteisen kautta ja tekstissä on muutenkin aivan toinen sävy kuin ennen - avarakatseinen ja innostunut. Onko WSOY siis lopultakin päättänyt nousta suosta, jonne se itsensä vajaa vuosi sitten kaivoi?

Jos en yhä muistaisi WSOY:n kolminäytöksistä draamaa viime vuoden kesäkuussa (eli kirjailijoiden joukkopakoa WSOY:ltä, Sofi Oksasen potkuja ja Jacques Eijkensin käsittämättömiä lausuntoja siitä millainen nykykirjailijan pitäisi olla), voisin hyvinkin harkita lähettäväni käsikirjoitukseni kustantamon arvioitavaksi. Jos nimittäin vetäisin johtopäätökseni pelkästään kustantamon tämänhetkisen tervehdystekstin perusteella, se ohittaisi kirkkaasti kaikki kilpailijansa. Aluksi WSOY vetoaa Otavan tavoin pitkiin perinteisiinsä, mutta sitten seuraa jotakin, mitä muiden kustantamojen viesteistä ei voi ainakaan toistaiseksi lukea. Seuraavat kaksi lausetta puhuttelivat minua erityisesti.

SITAATTI 1

”Vaalimme monipuolista, laadukasta kirjallisuutta ja panostamme uusiin kykyihin.”

Uusiin kykyihin on epäilemättä pakko panostaa, jos vanhoja ei enää juuri ole. Toisaalta WSOY:n uusi tilanne avaa mahdollisuuden monelle kirjailijaksi haluavalle ja aikovalle eikä se ole missään nimessä huono asia. Myös monipuolisuus kuulostaa todella houkuttelevalta. Juuri monipuolisuuttahan minä ja monet muut kirjoittajabloggaajat ovat jo pitkään vaatineet! Onko meitä lopultakin kuultu?

SITAATTI 2

”Innostumme omaperäisestä tyylistä, vetävästä tarinasta, sanan taiteesta – mistä tahansa, mikä vie mukanaan.”

Ylläoleva lause vaikuttaisi viittaavan siihen, että kustantamo saattaisi olla halukas laajentamaan julkaisemiensa kotimaisten kirjojen tyylillistä ja genrellistä valikoimaa. Tätä kannatan ehdottomasti!

WSOY haluaa myös madaltaa kirjoittajien kynnystä lähestyä itseään, sillä nykyisin kustantamoon voi lähettää myös 30 sivua pitkän tekstinäytteen juoniselostuksineen. Kokonaista käsikirjoitusta ei siis vaadita, mikä on minusta todella yllättävää. Onkohan WSOY:n vastaanottamien käsikirjoitusten määrä romahtanut vai mistähän nyt tuulee? Jos minä olisin kustantaja, vaatisin ehdottomasti valmiita, loppuun saakka kirjoitettuja käsikirjoituksia. Kolmekymmentä sivua on nimittäin suhteellisen helppo hioa priimakuntoon, mutta kokonaisen romaanin kirjoittaminen on tyystin eri asia. Siihen vaaditaan nimittäin todellista sitkeyttä, mitä kaikilla ei ole.

Toiseksi WSOY haluaa olla nykyään entistä ekologisempi. Kustantamo kehottaakin kirjoittajia lähettämään käsikirjoituksensa mieluummin sähköpostitse kuin perinteisenä paperitulosteena. Vastauksen kustantamo lupaa toimittaa lähettäjälle kolmen kuukauden sisällä. Se on ainakin WSOY:n pyrkimys. Arvioitu käsittelyaika on siis puolta lyhyempi kuin muilla suurilla kustantamoilla, jotka lupaavat lähettää vastauksensa kuuden kuukauden sisällä (esim. Tammi ja Otava). Tosin näihin arvioihin tuskin kannattaa luottaa, sillä monet kirjoittajat ovat joutuneet odottamaan ”tuomioitaan” paljon pidempään; jotkut vuoden, jotkut jopa enemmän.

Kustantamon tervehdys on laadittu kirjemäiseen muotoon ja sen allekirjoittavat kustantaja Harri Virtanen ja kustannustoimittajat Silja Koivisto, Samuli Knuuti ja Lari Mäkelä. Se tekee tekstistä mukavan henkilökohtaisen ja luo vaikutelman rohkeudesta ja uudenlaisesta avoimuudesta. Yleensähän kustannustoimittajilla on taipumus piileskellä toimistoissaan mahdollisimman anonyymeina, mikä on sekin toisaalta ihan ymmärrettävää. Mahtuuhan kirjailijoiksi haluvian joukkoon kaikenlaista porukkaa eivätkä kaikki kestä ajatusta hylätyksi tulemisesta. Varmaan on moni kustannustoimittaja saanut haukut käsikirjoituksen ”väärästä” arvioimisesta.

Minulle kustantamon valitseminen on pitkälti sama asia kuin sopivan työnantajan valitseminen. En siis haluaisi olla työntekijä missä tahansa yrityksessä enkä myöskään kirjailija missä tahansa kustantamossa. Suurin ongelma WSOY:n kohdalla on nyt se, millainen ilmapiiri kustantamon jykevien tiilimuurien sisälle tänä päivänä kätkeytyy. Voivatko työntekijät nyt paremmin, ovatko kirjailijoiden asiat paremmin ja osaako johto hoitaa hommansa paremmin kuin ennen? Näistä asioista on nyt vaiettu ja ilmeisesti ihan tarkoituksella. Mutta tarkoittaako vaikeneminen sitä, että mikään ei ole muuttunut vai tarkoittaa se jotakin muuta? Kuka uskaltaa ottaa selvää? Minä lankesin jo hetkeksi harkitsemaan, sillä vahvasta kriittisyydestäni huolimatta en toivo yhdenkään kustantamon katoavan kartalta tai tekevän laadullista tappiota. Siksi soisin WSOY:nkin jatkavan pitkiä perinteitään – hyvässä hengessä tietenkin.

Omakustannekyselyn tulokset ja Satakielen vastaukset

2011-04-08T20:24:00.002+03:00

Järjestin viime viikolla kaksi kyselyä, joissa oli tarkoitus pohtia omaa suhtautumista omakustanteen julkaisemiseen ja omakustanteen julkaisseen henkilön asemaa kirjailijana. Kiitos kaikille teille, jotka ilmaisitte mielipiteenne ja otitte osaa toiseen tai molempiin kyselyihin.
KYSELY 1.

Julkaisisitko kirjasi omakustanteena?
(Ääniä annettiin yhteensä 16)
Ehdottomasti. Omakustanne on minulle sopivin julkaisumuoto. 1 / 6 %
Kyllä, mutta vain silloin jos en saisi kustannussopimusta. 2 / 12 %
Kyllä, jos minulla olisi siihen varaa. 3 / 18 %
En tiedä. Ehkä. 7 / 43 %
En nyt enkä koskaan. 3 / 18 %

Epävarmoja kannastaan (en tiedä, ehkä) oli lähes puolet kaikista kyselyyn vastanneista. Toisaalta myönteisen kannan otti kyselyssä melkein yhtä moni (yht. 6), kun laskemme yhteen kolmen vaihtoehtoisen ”kyllä” vastauksen yhteenlasketut äänet. Yksi näistä kuudesta ei harkitsisi kirjojaan muulla tavalla edes julkaisevansa. Täydellisen torjunnan omakustanne sai vain kolmelta äänestäjältä.

Kyselyn tulos kertoo paljon meistä kirjoittajista. Me kaikki olemme erilaisia eivätkä perinteiset julkaisumuodot edes sopisi meille kaikille. Onneksi kirjoittajalla on nykyään mahdollisuus valita itselleen sopivin julkaisumuoto. Hän voi lähettää kirjansa suurten kustantamojen arvioitavaksi, ostaa teokselleen kovat kannet omalla rahallaan tai jättää kirjansa paperitulosteena omaan pöytälaatikkoonsa. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa vievät kirjan markkinoille, toinen näkyvämmin ja toinen näkymättömämmin. Toisaalta rahalla saa myös mainontaa, jos omakustanteen kirjoittaja on valmis maksamaan myös kirjansa näkyvyydestä.

Mutta onko omakustanteen julkaissut tekijä sitten määriteltävissä kirjailijaksi? Tähän hain vastausta toisessa kyselyssä, johon vastasi vain 12 kirjoittajaa. Luulen, että tähän kyselyyn olisi kaivattu myös ”en osaa sanoa” valintaruutua, mutta koska halusin itsepintaisesti saada kysymykseen selkeän vastauksen, päätin antaa teille ainoastaan vaihtoehdot ”kyllä” ja ”ei”.

KYSELY 2.

Onko omakustanteen julkaissut henkilö kirjailija, jos hänen teoksensa on ostettavissa kirjakaupasta?
(Ääniä annettiin yhteensä 12)

Ei 6 / 50 %
Kyllä 6 /50 %

Äänet menivät siis tasan, mikä ei oikeastaan yllättänyt minua. Kysymys on vaikea eikä siihen ole ihan helppo antaa selkeää vastausta. Minusta tämä tulos viittaa jollakin tavalla siihen, että omakustanteen julkaissut henkilö on osittain kirjailija ja osittain taas ei. Jokin hänet siis erottaa kirjailijasta, mutta mikä? Tätä haluaisin kysyä niiltä, jotka vastasivat "ei". Voisin toisaalta kysyä samaa myös itseltäni, koska päädyin pitkän ja tuskallisen pohdinnan jälkeen vastaamaan kysymykseen ”ei”.

Edellisen postaukseni jälkeen Ahmu osui mielestäni asian ytimeen kysyessään: Mikä siis on kirjailija? Pohdimme aihetta lyhyesti ja nyt siteeraan itseäni.

Miksi omakustanteen kirjoittaja olisi vähemmän kirjailija kuin kustannustoimittajan kirjailijaksi valitsema henkilö? Siksikö, että hän on maksanut kirjansa painon ja markkinoinnin itse vai siksi, ettei mikään "ylempi" taho ole päättänyt hänen kirjailijaksi tulemisestaan? Ja miten kirjailija sitten määritellään, jos kirjailijaksi tulemista ei säätele enää mikään muu kuin tekijän oma tahto ja kyky kirjoittaa hyvää ja luettavaa tekstiä?

Joudummeko siis tulevaisuudessa määrittelemään kirjailijuuden vielä uudelleen?

Toistaiseksi en osaa edes itse vastata omiin kysymyksiini, mutta silti äänestin "ei". Miksi siis vastasin niin? Lähestyin tätä kysymystä tietenkin vahvasti subjektiivisesta näkökulmasta ja ajattelin pitäisinkö itse itseäni kirjailijana, jos julkaisisin kirjani omakustanteena. En pitäisi, en ikimaailmassa pitäisi, vaikka toisaalta olisin varmasti valmis pitämään kirjailijana monia muita omakustanteen julkaisseita henkilöitä. Änkyrä mikä änkyrä. Oma suhtautumiseni painoi vaakakupissa lopulta enemmän ja vastasin "ei", vaikka omatunto vähän kolkuttikin.

Mutta julkaisisinko minä, Satakieli, rakkaan esikoiseni omakustanteena, jos saisin torjuvan vastaanoton kaikista kustantamoista, joihin olen kirjani lähettänyt tai aion vielä lähettää? En julkaisisi. En nyt enkä koskaan. Olen käyttänyt esikoiseni kirjoittamiseen jo laskemattoman määrän tunteja ja kuluttanut sen eteen aivan valtavan määrän ajatuksia ja energiaa. Mutta siihen se jää. En ole enää valmis maksamaan siitä, että kirjani saisi kovat kannet. En vaikka minulla olisi rahaa.

Tämä on pitkälti periaatekysymys. Olen tehnyt valtavan työn ja nyt tahdon lopultakin saada siitä palkkioni. Jos kustantamot siis kieltäytyvät julkaisemasta teostani, niin sitten minun esikoistani saakin jäädä julkaisematta. Minulle riittää, että olen kirjani kirjoittanut, ja että läheiseni voivat lukea sen paperille tulostettuna versiona. Itse kirjan voin laittaa tulosteena pöytälaatikkooni (jos se vain mahtuu sinne) ja maalata sen kannet vaikka tauluksi seinälleni. Miksi siis maksaisin siitä, että saisin sen kirjaksi hyllyyni? Sanat paperilla olisivat kuitenkin samat kuin A4:n lehdillä. Samat sanat, jotka itse olen kirjoittanut. Minulle todisteeksi kirjan kirjoittamisesta riittää hyvin paperitulostekin. En myöskään halua itse joutua maksamaan siitä, että muut saavat lukea kirjani. Kirjan pitäisi nimittäin myydä todella hyvin, että kulut menisivät edes tasan.

Viimeisenä haluan käsitellä vielä kysymystä kirjailijaksi tulemisesta. Kirjoitin jo aiemmin, etten pitäisi itseäni kirjailijana, jos julkaisisin esikoiseni omakustanteena. Toisaalta kirjailijaksi tuleminen ei ole koskaan ollut minulle kirjoittamisen tärkein päämäärä. Tämä ajatus on selkiytynyt mielessäni tämän blogin ansiosta ja erityisesti esikoiseni valmistumisen jälkeen. Minulle tärkeintä on ollut se matka, jonka olen kulkenut kirjani maailmassa rakkaiden henkilöhahmojeni kanssa tarinan alusta alkaen. Se on huvittanut, liikuttanut ja kasvattanut minua ja tehnyt minusta paremman kirjoittajan kuin vielä kymmenen vuotta sitten olin. Kustannussopimus olisi silti hyvä bonus enkä varmastikaan kieltäytyisi siitä, jos sellaista minulle tarjottaisiin.

Pidätän silti itselläni oikeuden muuttaa omakustanteen julkaisemista koskevaa mielipidettäni tulevaisuudessa. Niin änkyrä en sentään ole, etten uskaltaisi myöntää tulleeni toisiin ajatuksiin, jos niin kävisi. Lupaan siis käsitellä aihetta uudelleen, jos muutan mieleni. :)

Jatkan mielelläni keskustelua kommenttien muodossa. Kannatan edelleen omakustannekirjallisuuden tuloa markkinoille ja jään mielenkiinnolla seuraamaan alan kehitystä. Kaikki mikä ravistelee perinteisiä kustantamoja ja niiden kustannusohjelmia, on ainoastaan positiivista ja tervetullutta. Kotimaisen kirjallisuuden kirjo saisi mielellään olla nykyistä laajempi.

Vaihtoehtona omakustanne

2011-03-31T12:21:00.002+03:00

Keskustelu omakustannekirjallisuudesta jatkuu nyt siitä mihin se viimeksi jäi. Olen edelleen kiinnostunut kuulemaan teidän mielipiteistänne aiheesta ja saamaan vastauksenne kahteen edellisessäkin postauksessa esitettyyn kysymykseen. Tällä kertaa kysymyksiin voi vastata anonyymisti blogin oikeasta yläkulmasta löytyvien kyselyjen kautta. Kysymykset kuuluvat seuraavasti:

Julkaisisitko kirjasi omakustanteena?

Ehdottomasti. Omakustanne on minulle sopivin julkaisumuoto.
Kyllä, mutta vain silloin jos en saisi kustannussopimusta.
Kyllä, jos minulla olisi siihen varaa.
En tiedä. Ehkä.
En nyt enkä koskaan.

Onko omakustanteen julkaissut henkilö kirjailija, jos hänen teoksensa on ostettavissa kirjakaupasta?

Tähän kysymykseen haluan selkeän vastauksen, joten vastausvaihtoehdot ovat raadolliset kyllä tai ei.

Pidemmät perustelut voi julkaista kommenttina tämän tai edellisen postauksen yhteydessä. Vastausaikaa on tällä kertaa viikko! Kiitos aktiivisuudesta jo etukäteen!

Kaksi tietä kirjailijaksi

2011-03-27T19:25:00.003+03:00

Olen aina ajatellut, että kirjailijaksi voi tulla vain yhdellä tavalla. Alussa kirjoittajalla on idea tai joukko ideoita, joista syntyy kuukausien tai vuosien mittaan valmis käsikirjoitus. Kun käsikirjoitus on muokattu ja viimeistelty, kirjoittaja lähettää sen yhdelle tai useammalle kustantajalle. Joidenkin kuukausien päästä kustantaja ilmoittaa tekijälle kiinnostuksestaan ja solmii hänen kanssaan kustannussopimuksen. Noin vuoden päästä kirja on ostettavissa kirjakaupoissa ja jonkin ajan kuluttua sen voi lainata myös kirjastosta. Kirjailija saa kustannussopimuksessa määritellyn palkkion jokaisesta myydystä kirjasta ja alkaa ansaita työstään rahaa. Nyt kirjoittaja voi halutessaan alkaa kutsua itseään kirjailijaksi.

Nykyään kirjailijaksi voi tulla myös toisella tavalla, mikäli määrittelemme kirjailijuuden väljemmin ja sallivammin kuin edellä. Jos kirjailija on yksinkertaisesti henkilö, jonka kirjoittaman teoksen voi ostaa tai tilata kirjakaupasta ja lainata kirjastosta, kirjailijoiden joukko laajenee huimasti. Nyt mukaan tulevat nimittäin myös omakustanteen julkaisseet tekijät, jotka ovat maksaneet oman kirjansa painosta ja markkinoinnista alusta alkaen itse. Tähän joukkoon mahtuu kirjoittajien koko kirjo: lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset eli kaikenikäiset ja kaikentasoiset kirjoittajat, joiden tekstejä viralliset kustantamot eivät ole missään vaiheessa vastaanottaneet tai vaihtoehtoisesti halunneet julkaista. Jälkimmäiseen ryhmään mahtuu varmasti myös taitavien ja lahjakkaiden kirjoittajien teoksia, jotka ovat jääneet kiireisiltä kustannustoimittajilta huomaamatta tai rajautuneet harvinaisten tai marginaalisten genrejensä puolesta kustannusohjelmien ulkopuolelle.

Minä pidän omakustanteiden julkaisemista erittäin positiivisena ja kirja-alaa tervehdyttävänä ilmiönä. Suurten kotimaisten kustantamoiden tarjonta on nimittäin ollut viime aikoina todella niukkaa ja yksipuolista eikä se ole pystynyt vastaamaan kaikenkattavasti erilaisista ihmisyksilöistä koostuvan lukijakuntansa makumieltymyksiin. Minä esimerkiksi lukisin mielelläni enemmän historiallisia, esiteolliseen aikaan sijoittuvia romaaneja, mutta useimmiten kotimaiset kaunokirjat sijoittuvat nykyaikaan tai aivan lähihistoriaan. Siksi joudun melkeinpä aina turvautumaan laadukkaaseen ja monipuoliseen käännöskirjallisuuteen, jota onneksi julkaistaan Suomessa suhteellisen paljon. Mutta miksei kotimaisen kaunokirjallisuuden puolellakin tarjonta voisi olla yhtä monipuolista? Syitä ei ole vaikea keksiä.

Nykyisessä taloustilanteessa kustantamojen on pakko pelata varman päälle. Siksi niiden on julkaistava sellaista kirjallisuutta, joka varmasti menee kaupaksi. Se on valitettavasti karu totuus. Kirjabisneksessäkin on noudatettava bisnesmaailman lakeja, sillä muuten toiminta ei olisi kannattavaa. Mutta olisiko tässä välissä omakustanteita julkaisevien yritysten ja kirjoittajien markkinarako? Kun kirjoittajat kirjoittavat, toimittavat ja huolehtivat kirjansa painokuntoon itse ja vieläpä maksavatkin siitä, markkinoille voidaan saada omaperäistä ja suurten kustantamojen linjasta poikkeavaa kotimaista kirjallisuutta.

Mutta ovatko omakustanteena julkaistut kirjat yhtä valmiita ja laadukkaita kuin kustantamojen suuren myllyn läpi käyneet teokset? Ja voiko kirjailija ylipäätään olla oman teoksensa kirjoittaja ja kustannustoimittaja yhtäaikaisesti? Vai onko kirjoittaja loppuvaiheessa jo niin sokea omalle tekstilleen, että hän tarvitsisi kirjansa loppuun saattamisessa ulkopuolista apua? Uskon, että moni meistä on. Toisaalta jotkin omakustanteita julkaisevat yritykset tarjoavat asiakkailleen myös kustannustoimittajapalveluita. Maksua vastaan tietenkin.

Toisaalta en näe mitään estettä sille miksei omakustanteena julkaistu kirja voisi nousta myyntitilastojen kärkeen. Jos kirja olisi kyllin kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja taitavasti markkinoitu, se voisi aivan hyvin menestyä. Kirjoittajan pitäisi tosin olla silloin muutakin kuin taitava tekstintekijä ja tarinankertoja. Ensinnäkin hänellä pitäisi olla runsaasti ylimääräistä rahaa käytettävänään ja toiseksi hänellä pitäisi olla kyky markkinoida ja mainostaa kirjaansa sen kohdeyleisölle.

Toistaiseksi yksikään omakustanne ei ole lyönyt itseään läpi, mutta tulevaisuudessa kaikki on mahdollista. Kirja-ala elää muutoksen aikoja ja omakustanteiden aika voi olla vasta edessäpäin. Siinä vaiheessa, jos ja kun omakustanteet alkavat löytää enemmän lukijoita, isojenkin kustantamojen on pakko alkaa reagoida ja ottaa riskejä, vaikkapa sitten niiden turvallisten, mutta yksipuolisten kustannusohjelmien kustannuksella.

Nyt haluan haastaa teidät puhumaan omakustanteista! Tulevatko omakustanteet muuttamaan määritelmäämme kirjailijuudesta tai siitä miten kirjailijaksi tullaan? Vai onko omakustanteen julkaissut kirjoittaja kirjailija ollenkaan? Voisitko sinä kuvitella julkaisevasi kirjasi omakustanteena?

Tunnustetusti Gorgeous!

2011-03-21T19:00:00.001+02:00

Viikkoja kestäneestä hiljaiselosta huolimatta minut on palkittu upealla tunnustuspalkinnolla. Sain tämän tunnustuksen Ahmulta tosin jo viikkoja sitten, jolloin olin vielä suhteellisen hyvässä bloggausvireessä, mutta mitäpä siitä. Ainakin viikkoja sitten olin vielä gorgeous. Mutta mitä sitten tapahtui?

Ei, en ole vielä saanut hylkäyskirjeitä kustantamoilta, jos joku sellaista on epäillyt. Minun tarinani on paljon tylsempi eikä ollenkaan niin dramaattinen. Olen nimittäin yliopisto-opiskelija ja meillä yliopisto-opiskelijoilla on toisinaan kiireisiä viikkoja, jolloin pitää painaa täysillä ja kirjoittaa opinnäytteitä, sun muuta mukavaa. Minä kirjoitin proseminaarityötäni ja sain sen valmiiksi. Tämän kevään kirjallinen saldo ei siis ole lainkaan hullumpi. Ensin tammikuussa esikoinen lähti maailmalle ja nyt ensimmäinen tieteellinen pienoistutkielma on jätetty odottamaan korjauksia. Onneksi kirjoittavat satakielet osaavat tarvittaessa laulaa myös tieteen kielellä.

Mutta nyt asiaa. Ahmun lähettämä tunnustus pitää sisällään viisi kysymystä, joihin aion vastata seuraavaksi. Itse tunnustus, jonka tulen liittämään myös blogini sivupalkkiin, näyttää puolestaan tältä:

1. Milloin aloitit blogisi?
Blogini "Satakielen sanoin" sai alkunsa syyskuussa 2009 postauksella "Kirjoittaja on Satakieli." Olin jo pitkään halunnut tehdä elämässäni jotakin sellaista mitä en ollut ennen kokeillut. Bloggaaminen tuntui kiinnostavalta ja haasteelliselta ajatukselta.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan blogissani lähinnä kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä. Omaa kirjoittajaelämääni käsittelen silloin, kun minulla on siitä jotakin kiintoisaa sanottavaa.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Kirjoitan tätä blogiani itseni vuoksi, mutta paljolti myös lukijoitani ajatellen. Usein valitsen käsittelyyn aiheita, joista muillakin kirjoittajilla on mitä todennäköisimmin kokemusta. Silloin, kun tekstistä herää vilkasta kommenttikeskustelua, tunnen onnistuneeni. Myös kyselyt, joita on ollut blogissani jo muutama, ovat yksi tapa houkutella lukijoita kertomaan kantansa.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halusin keskustella kirjoittamisesta sellaisten ihmisten kanssa, jotka kirjoittavat tai ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta. Tällä hetkellä minulla ei ole ainuttakaan tosielämän ystävää, joka kirjoittaisi aktiivisesti fiktiota ja siksi te virtuaaliystävät olette minulle todella korvaamattomia!

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin, että blogini päivitysväli olisi hieman tiheämpi, ainakin kaksi postausta viikossa, mutta koska viime viikkona postausten määrä on ollut nolla per viikko, en aseta itselleni mitään tulevaisuuden tavoitteita. Ehkäpä sitten kesällä... Ainahan sitä toivoa voi.

Mukava olla taas täällä. Toivottavasti tekin, hyvät lukijani, olette vielä siellä jossakin!

Vaihe 2. Resepti menestykseen

2011-02-25T22:13:00.002+02:00

Perjantai-illan kunniaksi luvassa on menestyskirja-testin toinen osio, jonka tulokset määräytyvät edellisten vastaustenne perusteella. Saatte testistä konkreettisen lopputuloksen, jos noudatatte kirjaimellisesti alla annettuja ohjeita. Resepti menestykseen tulee nyt tässä.

Tee siis tarinastasi kakku ja katso, maistuuko se muille!

1. Kuinka monta päähenkilöä tarinassasi on?
Lisää juomalasiin päähenkilöiden lukumäärää vastaava määrä kananmunia. Yksi päähenkilö on siis yhtä kuin yksi kananmuna.

2. Ilmoita seuraavaksi tärkeiden sivuhenkilöiden lukumäärä.
Lisää nyt lasiin sivuhenkilöt. Yhtä sivuhenkilöä vastaa aina puolikas kananmuna. Jos kirjassasi on esimerkiksi kuusi olennaista sivuhenkilöä, saat lisätä lasiin 3 kananmunaa. Jos sivuhenkilöitä on kaksi tai vähemmän, lisää kananmuna/sivuhenkilö ja lisää päähenkilön tiliin vielä yksi kananmuna. Sivuhenkilön ja päähenkilön suhdeluvun täytyy säilyä samana (½).

3. Onko kirjastasi löydettävissä kunnollinen tarina?
-Jos vastasit ei, voit lopettaa tähän. Älä lisää vettä äläkä suolaa (muista mausteista puhumattakaan) vaan paista kananmunat sellaisenaan kevyesti rasvatulla paistinpannulla. Kun munat ovat kypsiä, tarjoa ne viipymättä ystävillesi kahvin tai teen kera. Älä ihmettele, jos ”kakkusi” ei maistu, sillä kirja ilman tarinaa on yhtä mitäänsanomaton ja puiseva kuin suolaton munakas. Kriitikot voivat ehkä ylistää sinua mestariteoksesta, joka on kekseliäisyydessään kuin uudelleenkeksitty puhelinluettelo, mutta suurta kansansuosiota kirjasi tuskin saavuttaa. Nyt mars takaisin kirjoituspöydän ääreen!
-Jos sen sijaan vastasit kyllä, sekoita päähenkilöt ja sivuhenkilöt keskenään. Hyvässä tarinassa on juokseva ja vivahteikas rakenne, jossa päähenkilö(t), sivuhenkilöt toimivat sulavasti keskenään. Henkilöiden kuuluu olla erottamaton osa koko esitystä eli tarinaa. Hyvältä näyttää!

4. Onko tarinasi loppuratkaisu mieleenpainuva vai täysin yhdentekevä? Arvioi loppuratkaisu asteikolla 1-10.
Jos vastasit 1-4, merkitse kananmunien pintataso maalarinteipillä lasiin, kaada munat kulhoon ja pese lasi puhtaaksi. Jos vastasit 5-10 tee kuten edellä ja mittaa lasiin vastaava määrä sokeria. (Samaa lasia käytetään myöhemmin mittana). Kaada nyt sokeri ja kananmunat isompaan kulhoon. Sokeria, nam! Tarinan lopusta on jäätävä hyvä maku suuhun, oli se sitten millainen tahansa. Vatkaa nyt henkilöt ja tarinan loppuratkaisu sähkövatkaimella vaahdoksi.

5. Näyttäytyykö tarinasi maailma uskottavana tapahtumien taustalla? Arvioi miljöö asteikolla 1-10.
-Jos vastasi 1-3, kaada mittalasiin grahamjauhoja 2/3 ja vehnäjauhoja 1/3 maalarinteippiin asti.
-Jos vastasit 4-6, kaada lasiin grahamjauhoja hieman vähemmän kuin 1/3 ja sitten vehnäjauhoja merkkiviivaan saakka.
-Jos vastasit 7-10, kaada mittalasiin pelkästään vehnäjauhoja. (hieman enemmän kuin sokeria)

6. Onko tarinassasi romantiikkaa? Arvioi romantiikan määrä asteikolla 0-5.
Jos vastasit 0, mieti onko romantiikan täydelliselle poissaololle hyväksyttävä selitys. Useimmat lukijat pitävät siitä, että päähenkilöllä tai jollakin sivuhenkilöllä on kiinnostavaa rakkauselämää. Jos vastasit 1 tai 2, lisää jauhojen joukkoon 2 tl vaniljasokeria. Jos vastasit 3-4, lisää jauhojen joukkoon 3 tl vaniljasokeria. Tuloksella viisi vaniljasokerin määrä on 4tl.

7. Ovatko tarinasi keskeisimmät henkilöt mielenkiintoisia? Ilmoita mielenkiintoisten henkilöiden osuus prosentteina 0-100 %
Jos vastasit 50 % tai vähemmän, älä tee mitään. Jos vastasit enemmän kuin 50 %, mittaa lasiin sulatettua margariinia (hieman vähemmän kuin puolet sokerin määrään verrattuna)

8. Kuinka monta pahvista henkilöä tarinassasi seikkailee? Ilmoita pahvisten henkilöiden lukumäärä kokonaislukuna.
Lisää jauhojen joukkoon kunnon ruokalusikallinen kauraleseitä kutakin pahvista henkilöä kohden.

9. Onko tarinassasi huumoria? Ilmoita huumorin osuus asteikolla 0-5.
-Jos vastasit 0, varmista ettei omasta elämästäsi puutu huumoria, sillä muuten kuolet tylsyyteen.
-Jos vastasit 1 tai enemmän, mittaa lasiin maitoa. (2/3 sokerin määrästä)

10. Kuinka monta käännekohtaa tarinassasi on?
-Jos vastasit, että tarinassasi on vain yksi tai ei yhtään käännekohtaa, sekoita mittaamasi aineet keskenään ja laita kakku uuniin paistumaan.
-Jos tarinassasi on kaksi tai useampi käännekohta, sekoita jauhojen joukkoon noin 3 tl leivinjauhetta. Mikäli jauhoja on enemmän kuin 5 dl, lisää enemmän leivinjauhetta.

11. Kuinka monta kertaa tarinasi henkilösi esiintyvät kiihtyneessä mielentilassa?
-Konflikteista syntyy yleensä hyvää jälkeä. Mittaa kustakin konfliktista 1rkl kaakaojauhetta ja sekoita se huolellisesti muihin kuiviin aineisiin. Jos et pidä suklaasta tai et halua kakusta täysin ruskeaa, voit lisätä esimerkiksi mantelijauhetta tai kookoshiutaleita (1tl/konflikti). Nyt saat käyttää mielikuvitustasi!
-Jos käytössäsi on sulatettua rasvaa (eli yli 50 % mielenkiintoisia henkilöitä), lorauta se nyt munasokerivaahtoon ja sekoita. Lisää kuivat aineet taikinaan siivilän läpi vuorotellen maidon kanssa.

12. Jos sinun pitäisi kuvailla tarinaasi jollakin värillä, mikä se olisi?
Lisää taikinaan ripaus tarinasi väriä. Jos kuvailit tarinaasi esimerkiksi vaaleanpunaiseksi, voit lisätä joukkoon esimerkiksi mansikkamehulla värjättyä kermaa. Jos kuvailit tarinaa kahdella värillä, esimerkiksi mustaksi ja keltaiseksi, joudut lisäämään taikinaan kahta eriväristä ainesosaa. Esim. lakritsinonparelleja (musta) tai sitruunankuorta (keltainen).

13. Mikä sana kuvaa parhaiten tarinaasi: monikerroksinen, spiraali, kaksiulotteinen, pitkä, monimuotoinen, pyöreä, särmikäs vai moniosainen? Jos mikään edellä mainituista sanoista ei kuvaa tarinaasi, luonnehdi sitä jollakin vastaavanlaisella sanalla.
-Nyt kakku on valmis paistettavaksi. Jos vastasit kysymykseen 13 monikerroksinen tai pyöreä, paista taikina tavallisessa tai silikonisessa kakkuvuokassa. Jos vastasit kaksiulotteinen, särmikäs, pitkä tai spiraali kaada taikina pellille leivinpaperin päälle. Jos vastauksesi oli monimuotoinen tai moniosainen, annostele taikina pieniin muffinssivuokiin. Perinteinen kakku paistuu uunin alatasossa noin 25–30 min 175 asteen lämmössä. Muffinssit ja levymäinen ratkaisu vaativat lyhyemmän paistoajan. Jos kuvailit tarinaasi vapaavalintaisella sanalla, mieti mikä leivontaratkaisu kuvaa parhaiten tarinaasi ja toimi sen mukaisesti.
-Kun kakku on kypsä, anna sen jäähtyä ja irrota se vuoasta. Jos tarinasi on kaksiulotteinen tai särmikäs, halkaise paistamasi levy kahtia ja valmistaudu lisäämään täyte levyjen väliin. Spiraalimaisen tai pitkän tarinan kirjoittajat voivat puolestaan kääntää paistamansa levyn nurinpäin ja leipoa siitä kääretortun.

14. Kirjoitatko alkoholin vaikutuksen alaisena? Esiintyvätkö henkilösi tarinan aikana humalassa useammin kuin kaksi kertaa? Vastaa molempiin kysymyksiin kyllä tai ei.
Jos vastasit molempiin tai vain toiseen kysymykseen kyllä, kostuta leivonnainen/leivonnaiset konjakilla tai maustetulla liköörillä. Jos sinä ja henkilösi esiinnytte mieluummin selvin päin, kostuta kakku maidolla tai mehulla. Jos leivot kääretorttua, nelikulmaista kakkua tai muffinsseja, kostuta vain vähän. (Muuten putoaa koko kakulta/tarinalta pohja pois.)

15. Onko tarinasi sisällöllisesti a) monitulkintainen b) runsas c) kysymyksiä herättävä? Arvioi kohdat a), b) ja c) vastaamalla kyllä tai ei.
Kyllä-vastausten lukumäärän mukaan saat valita saman määrän käytettäviä täyteaineita. Jos vastasit esimerkiksi vain kerran kyllä, voit valita ainoastaan yhden täytteen, esim. hillon.
-Marjahillo tai hedelmäsose
-Banaaniviipaleet tms.
-Sokerilla makeutettu rahka-kermaseos
-Valmis vaniljakastike tai vanukas
-Pakastemarjoja, esimerkiksi vadelmia tai mustikoita
-Suklaakastike
-Muu, vapaavalintainen täyte

16. Rikkooko kirjasi sen edustaman genren kaavaa?
Jos kirjasi rikkoo edustamansa genren kaavaan, sen on tultava ilmi myös kakusta. Älä siis kuorruta vaaleaa leivonnaista kermavaahdolla tai suklaaleivonnaista suklaakuorrutteella, vaan tee jotakin toisin. Käytä karamellivärillä värjättyä kermavaahtoa, marenkia, tomusokeria, hyytelökuorrutusta tai jätä kakku kokonaan kuorruttamatta. Jos kirjasi ei riko genren kaavaa, tyydy mieluummin perinteisiin ratkaisuihin. Ne toimivat aina eivätkä koskaan petä lukijaa. Toisaalta hän ei pahemmin yllätykään.

17. Millaista tarinasi kieli on? Onko se kuvailevaa ja koristeellista vai pikemminkin yksinkertaista ja toteavaa?
Koristele leivonnainen koristeellisuuden asteen mukaan. Käytä esimerkiksi sokerivesikuorrutusta, jolla saat aikaan hienoja koukeroita tai erilaisia karkkeja (4,5). Yksinkertaisen kielen kirjoittajat voivat tyytyä nyt maltillisempiin ratkaisuihin (2,3). Yksi pistettä kielen tyylistä antaneet voivat jättää kakkunsa vaille koristeita.

18. Valitse itsellesi yleisö, joka saa kunnian arvioida lopputuloksen. Mitä suuremman joukon saat koolle, sen luotettavamman vastauksen saat.
Tarjoa leivonnaisesi yleisöllesi. Jos kakku saa kehuja vain ulkonäöstä, sisällössä voi olla korjaamisen varaa. (Runsas grahamjauhojen tai kauraleseiden käyttö kakkupohjassa voi herättää epäilyksiä…) Jos kakku kerää kehuja vain sisältönsä puolesta, voit kysyä itseltäsi olisiko kielessä jotakin korjattavaa. Jos kakku varastaa koko show’n, voit olla varma, että olet kirjoittanut bestsellerin.

Ne, jotka eivät osaa leipoa, voivat alkaa nyt harjoitella. Yleensä harjoitus tekee mestarin, oli kyse sitten leipomisesta tai kirjoittamisesta. Taito, sisältö ja ulkoasu merkitsevät valtavan paljon, joskaan ne eivät ratkaise kaikkea. Paljon riippuu myös onnesta ja yleisön mausta. Mutta älkää lannistuko, ystävät. Muutaman version jälkeen lopputulos on aina vähän parempi kuin edellinen versio. Vallitsevalla kulttuuri-ilmapiirilläkin on oma tärkeä merkityksensä. 80-luvulla leivottiin mokkapaloja ja nyt kahvipöytään vaaditaan vähintäänkin tiramisua. Kuka tietää millaiselle kirjalle on tilausta nyt 2010-luvulla? Minä luulen, että menestyksen resepti on kirjoitettava joka kerta uudelleen.

Vaihe 1. Kysymykset

2011-02-18T19:07:00.003+02:00

Viime tiistaina lähettämäni kirjoitus pohjusti aihetta, jonka käsittelemistä aion jatkaa tänään itsenäisesti. Päivän kysymys kuuluu siis seuraavasti: Menestyykö kirjani? Tuleeko siitä bestseller? Koska olen rehellisesti sanottuna yhtä pätevä tai epäpätevä henkilö paljastamaan vastauksen tähän kysymykseen kuin kuka tahansa muukin, tarjoan teille testin aivan ilmaiseksi. Kaksivaiheisen testin perusteella kuka tahansa kirjoittaja voi kokeellisesti testata oman hengentuotteensa tulevan suosion.

Satakielen testin parhain etu on siinä, ettei kirjoittaja itse arvioi sen lopputulosta. Tuomion julistaa hänen valitsemansa yleisö, joka voi koostua esimerkiksi ystävistä tai perheenjäsenistä. Yleisön tuttuus ei ole siis testin kannalta mikään este, sillä tulosta arvioidessaan kukaan heistä ei tiedä puhuvansa kirjastasi. Testi ei myöskään edellytä kirjoittajaa paljastamaan teoksestaan yhtään mitään, jollei hän sitten möläytä saaneensa ideaa täältä.

Nyt, arvoisa lukijani, pyydän sinua valitsemaan kirjoistasi yhden ja arviomaan sen mahdollisimman rehellisesti. Halutessasi voit kysyä neuvoa myös luottolukijaltasi, jos sinulla on käytössäsi sellainen aarre. Kun olet valintasi tehnyt, ota esille tyhjä valkoinen paperi ja kirjoita siihen allekkain numerot yhdestä kahdeksaantoista. Jaa sitten paperi kahteen palstaan ja kirjoita niistä vasemmanpuoleiseen antamasi vastaukset. Jätä toinen palsta tyhjäksi testin toista osuutta varten. Se ilmestyy blogiin aikaisintaan viikon päästä, joten vastaamiseen on runsaasti aikaa.

Oletko nyt valmis suorittamaan testin ensimmäisen vaiheen? Kysymykset tulevat tässä:

Kuinka monta päähenkilöä kirjassasi on?
Ilmoita seuraavaksi tärkeiden sivuhenkilöiden lukumäärä. (Tärkeillä sivuhenkilöillä on kirjassa keskeinen rooli. Ilman heitä tarina ei toimisi.)
Onko kirjastasi löydettävissä kunnollinen tarina. Vastaa kyllä tai ei.
Onko tarinasi loppuratkaisu mieleenpainuva vai täysin yhdentekevä. Arvioi loppuratkaisu asteikolla 1-10.
Näyttäytyykö tarinasi maailma uskottavana tapahtumien taustalla. Arvioi miljöö asteikolla 1-10. (1=pahvikulissi ja 10=hyvin todentuntuinen maailma)
Onko tarinassasi romantiikkaa? Arvioi romantiikan osuus asteikolla 0-5. (ei yhtään - erittäin paljon)
Ovatko tarinasi keskeisimmät henkilöt mielenkiintoisia? Ilmoita mielenkiintoisten henkilöiden osuus prosentteina 0%-100%. (Mielenkiintoiset henkilöt ova useinmiten inhimillisiä ja osittain ristiriitaisia. Heillä on sekä hyveitä, että paheita.)
Kuinka monta pahvista henkilöä tarinassasi seikkailee? Ilmoita pahvisten henkilöiden lukumäärä kokonaislukuna. (Pahviset henkilöt ovat yksiuloitteisia tai muuten persoonattomia hahmoja, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet puolueellisen kirjoittajan epäsuosioon. Taustahenkilöitä ei oteta nyt lukuun, sillä he ovat vain tarinan täyteainesta ja yleisöä. Heillä on tarinassa kokonaan muu merkitys.)
Onko tarinassasi huumoria? Ilmoita huumorin osuus asteikolla 0-5.
Kuinka montaa käännekohtaa tarinassasi on?
Kuinka monta kertaa tarinasi henkilöt esiintyvät kiihtyneessä mielentilassa?
Jos sinun pitäisi kuvailla tarinaasi jollakin värillä, mikä se olisi?
Mikä seuraavista sanoista kuvaa parhaiten tarinaasi: monikerroksinen, spiraali, kaksiulotteinen, pitkä, monimuotoinen, pyöreä, särmikäs, vai moniosainen. Jos mikään edellä mainituista sanoista ei kuvaa tarinaasi, luonnehdi sitä jollakin vastaavanlaisella sanalla.
Kirjoitatko alkoholin vaikutuksen alaisena? Esiintyvätkö henkilösi tarinan aikana humalassa useammin kuin kaksi kertaa? Vastaa molempiin kysymykksiin kyllä tai ei.
Onko tarinasi sisällöllisesti a) monitulkintainen b) runsas c) kysymyksiä herättävä? Arvioi kohdat a, b ja c erikseen vastaamalla kyllä tai ei.
Rikkooko kirjasi sen edustaman genren kaavaa?
Millaista tarinasi kieli on? onko se kuvailevaa ja koristeellista vai pikemminkin yksinkertaista ja toteavaa? Arvioi kieli asteikolla 1-5 (ei lainkaan koristeellista - erittäin koristeellista)
Valitse itsellesi yleisö, joka saa kunnian arvioida lopputuloksen. Mitä suuremman joukon saat koolle, sitä luotettavamman vastauksen saat.

Toivottavasti olit rehellinen vastauksissasi, sillä ne jäävät vain sinun omaan tietoosi. Nyt voit jäädä odottamaan jatko-ohjeita. Jos tahdot kommentoida testiä tai haluat tarkennusta kysymyksiin, voit vapaasti lähestyä minua kommentilla. Yhden käsikirjoituksen kustantamoon lähettäneenä kirjoittajana vastaan niihin kaikella asiantuntijuudellani. Heh, varsinainen asiantuntija olenkin! ;)

Menestyksen salaisuus

2011-02-15T23:33:00.004+02:00

Maailmasta löytyy aina joku tai useampi ihminen, joka luulee keksineensä kaikkivoipaisen kaavan, jonka varaan voi rakentaa menestyvän kaunokirjallisen teoksen. Esimerkiksi renessanssiajalla monet näytelmäkirjailijat hyödynsivät kirjoituksissaan suosittua rakennetta, joka sai myöhemmin nimen ”Freytagin kaava” 1800-luvulla eläneen keksijänsä mukaan. Kaava noudattaa pyramidimallia, jossa edetään juurelta huipulle ja sitten takaisin alas.

Matkalla lukija tai katsoja voi erottaa rakenteesta viisi vaihetta. Nousu jakautuu kahteen osaan: esittelyyn ja peruskonfliktin kehittymiseen. Huipulla sijaitsee juonen kolmas vaihe eli käännekohta. Lasku jakautuu edelleen kahteen osaan: peruskonfliktin aiheuttaman ristiriidan raukeamiseen ja loppuratkaisuun, joka on lajityypistä (komedia, tragedia) riippuen joko katastrofi tai jokin päähenkilön kannalta edullisempi tilanne.

Tätä kaavaa sovellettiin vaihtelevalla menestyksellä viisinäytöksisiin draamoihin ja myöhemmin muuhunkin kirjallisuuteen. Usein parhaiten menestyivät ne, jotka eivät noudattaneet kaavaa ja toimivat omien mielihalujensa ohjaamina. Yksi parhaimmista esimerkeistä lienee tuottelias espanjalainen renessanssikirjailija Félix Lope de Vega, jolta on säilynyt lähes viisisataa näytelmää.

Menestyksen salaisuutta on arvuuteltu myöhemminkin ja nykyään ideoilla osataan tehdä myös rahaa. Kirjoittajatreffit-blogin Johanna esitteli yli vuosi sitten jutussaan "Ideointi onkin matematiikkaa" James V. Smith Juniorin monimutkaiseen laskuoppiin perustuvan kirjan You Can Write a Novel Kit. Vastauksia saadakseen kirjoittajan on kuitenkin ensin pisteytettävä kirjansa viisi keskeisintä osatekijää, jotka ovat päähenkilö, päähenkilön päämäärä, päähenkilön vastustaja, toiminta+konfliktit ja tarinan loppuratkaisu. Kaikki viisi kohtaa pisteytetään ensin asteikolla yhdestä kymmeneen ja sitten vielä yksityiskohtaisemmin, jokainen erikseen.

Smithin laskuopin summa lupaa antaa vastauksen siihen, onko kirjalla markkinoita. Myynti on tietenkin useimmiten suoraan verrannollinen kirjan saavuttamaan menestykseen, josta Smithin kirjassakin vaikuttaisi pohjimmiltaan olevan kyse. Millainen kirjan olisi siis oltava, jotta se saavuttaisi suuren yleisön suosion? Smith esittää kaavansa laskuopin muodossa, jonka summa lupaa antaa vastauksen kirjoittajan suureen kysymykseen.

Koko idea on niin älytön, että sitä on pakko kokeilla. En tietenkään haaskaisi rahojani moiseen opukseen, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Kirjoittajatreffien Johanna nimittäin esittelee jutussaan päähenkilön laskuopin, jonka perusteella voidaan arvioida onko päähenkilö kiinnostava ja kannattaako hänestä kirjoittaa.
Ymmärrän kyllä, että Smithin teoreema on tarkoitettu ideointia varten, mutta kaipa sitä voi soveltaa "valmiiseen" romaaniinkin. Kysyn ”Klassikko nro 1:n” päähenkilöltä luvan hänen pisteyttämiseensä ja ryhdyn toimeen. Päähenkilö istahtaa pöydän kulmalle ja ryhtyy kiinnostuneena seuraamaan puuhiani. Ensin päähenkilölle pitäisi siis antaa pisteet asteikolla 1-10 (1= päähenkilö on keskitasoa - 10=päähenkilö on henkeäsalpaava).

Olen alusta asti pitänyt päähenkilöstäni. Hän on kiinnostava ja moniulotteinen hahmo, joka on onnistunut pitämään mielenkiintoni yllä vuosikaudet. Siitä hyvästä annan hänelle täydet kymmenen pistettä. Päähenkilö on henkeäsalpaava, ainakin jos minulta tai luottohenkilöltäni kysytään. Lisäksi hän on yksi parhaimmista henkilöistä, joita olen tähän mennessä kehitellyt. Hänellä on jopa puolia, joista en lukijalle välttämättä edes kerro.

Smith on sitä mieltä, että päähenkilöstä kannattaa kirjoittaa vain siinä tapauksessa, jos hän saa 8 tai 9 alkupistettä. Jos päähenkilö saa täydet kymmenen pistettä, hänelle pitäisi lisätä jokin heikkous, joka voi syöstä hänet turmioon. Siis mitä? Annoin päähenkilölle kymmenen pistettä siksi, että hän on täydellinen kaikessa epätäydellisyydessään. Luuliko Smith tosiaan, etten kirjoittajana ymmärtäisi näin alkeellista asiaa? Päähenkilönikin tyrmistyy ja alkaa luetella huonoja ominaisuuksiaan. Loppujen lopuksi päähenkilöni saa pitää kymmenen pistettään ja saa heikkouksistaan vielä viisi lisäpistettäkin.

Smith haluaa antaa ja vähentää pisteitä vielä seuraavista piirteistä:

Päähenkilön romanttinen kiinnostus +3 pistettä
Jos tarinassa on useampi kuin yksi päähenkilö, kustakin -2 pistettä
Epätavallinen työ +1 piste
Huolellisesti harkittu maailmankatsomus +1 piste
Pisteliäs huumorintaju +5 pistettä
Näsäviisas huumorintaju -3 pistettä
Päähenkilön kuolema tarinan lopussa -59 pistettä

Todella omituista. Mihin Smith tällä kaikella oikein pyrkii? Pisteliäs huumorintaju ja epätavallinen työ? Ensimmäinen henkilöhahmo, joka mieleeni tulee on Dr. House ja se kummajainen on jo kertaalleen nähty. Päähenkilökin saa tässä vaiheessa leikistä tarpeekseen ja sulkeutuu takaisin pöytälaatikkooni. Smithin teoreemassa on selvästi kysymys etukäteen harkitusta kaavasta tai pikemminkin mielipiteestä, joka ei sovi meistä kummallekaan.

Kirjoittajatreffien mainio juttu ja kommenttikeskustelu kannattaa kaikesta huolimatta käydä lukemassa. Kommenteissa Smithiä arvostellaan muun muassa kaupallisuudesta ja siitä, ettei hänen teoreemansa tarjoa pätevää tai konkreettista lopputulosta. Ja onko kirjoittaja ylipäätään pätevä henkilö antamaan objektiivista arviota omasta hengentuotteestaan? Kommentit ovat yhtä kiinnostavia kuin itse kirjoituskin, jota tämä teksti referoi vain ylimalkaisesti.

Smithin kirja ei kuitenkaan ole ainoa teos, joka on pyrkinyt ratkaisemaan menestyksen salaisuuden. Nopea haku Amazonin nettikirjakaupasta löytää lukuisia kirjoja, jotka pyrkivät antamaan vastauksen samaan ongelmaan. En kuitenkaan usko että yksikään niistä siihen pystyy. Kirjan menestys on kulttuurisidonnainen ja monilta osin ennustamaton ilmiö, jonka lakeja tuskin kukaan ihminen pystyy täysin ymmärtämään.

Teitä viihdyttääkseni lupaan kuitenkin yrittää ja kehittää hieman erilaisen testin. Minunkin testini arvioi menestystä, mutta sen lopputulosta ei arvioi kirjoittaja itse vaan hänen valitsemansa yleisö (esim. ystävät tai perheenjäsenet). Yleisön mielipiteen kuuleminen ei kuitenkaan edellytä sitä, että kirjoittajan pitäisi tehdä juonipaljastuksia tai lukea kirjaansa ääneen. Hyvän mielen lisäksi lupaan teille konkreettisen lopputuloksen ja selkeän vastauksen. Kiinnostuitteko? Testin ensimmäinen osa (eli kysymykset) ilmestyy blogiini vielä tällä viikolla…

Onnea Otava!

2011-02-06T22:39:00.003+02:00

Satakielen sanoin-blogin kustantamokilpailu on nyt ratkennut ja ylivoimaisen voiton kisassa vei Otava. Onnea seitsemän tähden kustantamolle!

Kahdestakymmenestäyhdestä vastaajasta 14, eli 66%, haluaisi Otavan julkaisevan kirjansa. Hopealle tuli Tammi yhdeksällä äänellä ja jaetulle pronssisijalle kirivät Gummerus ja Teos. WSOY hävisi reilusti muille suurille kustantamoille ja jäi hännille pienkustantamojen kanssa. Äänittä kisassa jäivät ainoastaan Sammakko ja Minerva. "Ihan sama" vaihtoehtoa ei niin ikään äänestänyt kukaan. Sen verran isosta ratkaisusta kustantamo-ohjelmassa on kysymys!

Tässä vielä kyselyn tulokset lukuina ja prosentteina. Kyselyssä sai siis äänestää useampaakin kuin yhtä ehdokasta, jos piti kustantamoja keskenään tasavahvoina.

Atena 1 / 4%
Arktinen Banaani 2 / 9%
Bazar 1 / 4%
Gummerus 7 / 33%
Karisto 2 / 9%
Minerva 0 / 0%
Otava 14 / 66%
Sammakko 0 / 0%
Siltala 3 / 14%
Tammi 9 / 42%
Teos 7 / 33%
WSOY 4 / 19%
Jokin muu, mikä? 1 / 4%
Ihan sama 0 / 0%

Otava kiitää siis voitosta voittoon. Viimeeksi Otava menestyi Helsingin sanomien teettämässä laatuvertailussa ja paljastui vuoden 2010 menestyneimmäksi kaunokirjallisuuden kustantajaksi. (HS, Esa Mäkinen, 27.1.2011) Toiseksi vertailussa sijoittui WSOY ja kolmanneksi Teos. Laatuvertailussa otettiin huomioon kustantamoiden julkaisemien kirjojen saamat palkinnot, käännöskirjat ja sijoitukset myydyimpien kirjojen listoilla.

Ajattelin antaa kustantamokilpailun voittajalle palkinnoksi käsikirjoitukseni, mutta olen sen jo tehnyt. Otava sai vastaanottaa esikoiseni samana päivänä kuin Tammikin. Kolmas ehdokas kustantamo-ohjelmassani on joko Teos tai Gummerus tai molemmat. Vielä muutama vuosi sitten WSOY kilpaili suosiostani yhdessä Tammen ja Otavan kanssa, mutta kustantamon uudet linjaukset ja kirjailijoiden joukkopako tiputtivat sen listoiltani.

Kiitos vielä kaikille kyselyssä äänestäneille ja suurenmoiset onnittelut kilpailun ylivoimaiselle voittajalle! Pidä tähdistäsi kiinni, Otava!

Järjen ja pakokauhun ääniä

2011-02-01T13:56:00.004+02:00

Eilen tuli kuluneeksi tasan viikko siitä päivästä, kun toimitin käsikirjoitukseni kahteen kustantamoon. Sen päivän jälkeen mielessäni on ehtinyt liikkua toinen toistaan järjettömämpiä ajatuksia. Viime maanantaina, kun päästin esikoisen käsistäni, minulla oli lähinnä epätodellinen olo. Totta kai olin tyytyväinen siihen, että olin lopultakin saanut tehtyä sen mitä olin suunnitellut tekeväni jo kesästä saakka, mutta silti ajatuksissa tuntui oudon tyhjältä. Kaikki muut, jotka saivat tietää tapahtuneesta, vaikuttivat kirjan lähdöstä paljon innostuneemmilta kuin minä.

Tiistaina tunnetila muuttui entistäkin kummallisemmaksi. Tuskin muistin mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut enkä oikeastaan osannut ajatella koko asiaa. En voinut muuta kuin ihmetellä itseäni. Näinkö vähän kirjan valmistuminen minulle lopulta merkitsi? Enkö halunnutkaan saada sitä julkaistuksi? Oma välinpitämättömyyteni häkellytti minua enkä voinut ymmärtää omaa tyyneyttäni. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että vielä silloin en ollut ehtinyt sisäistää koko asiaa. Keskiviikkona iski nimittäin pakokauhu.

Ajatus syttyi mieleeni kesken työpäivän enkä sen jälkeen saanut siltä rauhaa. Mitä minä olen tehnyt? Eihän kirja ollut vielä edes valmis! Miten saatoinkaan antaa sen lentää pesästäni jo nyt? Olisin varmasti lähtenyt vaatimaan käsikirjoitustani takaisin siltä istumalta, jos järjen ääni sisälläni ei olisi pysäyttänyt minua. Kirja oli aivan riittävän valmis. Juuri niin valmis kuin se tässä elämäntilanteessa saattoi olla. Täysin valmiiksi sitä ei olisi edes kannattanut tehdä, sillä kustantamoilla on tekstin suhteen aina omat vaatimuksensa. Mutta pakokauhun ääni jatkoi mielessäni sinnikkäästi. Enhän minä osaa edes kirjoittaa!

Kun palasin kotiin töistä, minun oli pakko avata tiedosto ja tarkistaa osasinko kirjoittaa. Pakokauhu vakuutti minut jälleen. En osaa kirjoittaa. Kirja on huono, kertakaikkisen kamala. Mikä maailman hulluus sai minut lähettämään sen eteenpäin? Omalla vuorollaan järki yritti jälleen tyynnytellä minua. Esikoinen on eheä, looginen ja kokonainen kirja ja varmasti paljon viimeistellympi kuin moni muu kustantamoon lähetetty käsikirjoitus. Ei sitä tarvitse hävetä. Se on hieno, omaperäinen teos, jonka eteen on nähty paljon vaivaa. Kävi miten kävi, voin ja saan olla siitä ylpeä.

Torstaina Pakokauhu keksi taas uuden juonen. Hylkäyskirje tulee jo tänään! se sanoi. Tosi epätodennäköistä, huomautti järki. Ei käsikirjoituksia niin nopeasti käsitellä. Mitä luultavimmin saan odotella vastausta ainakin puoli vuotta, jopa vuoden. Sitä paitsi pakettia on tuskin avattu vielä kummassakaan kustantamossa, sillä ne käsitellään tietääkseni vastaanottopäivän mukaisessa järjestyksessä. ”Klassikko nro 1” tulee siis keräämään päälleen vielä paksun kerroksen pölyä ennen kuin joku vaivautuu tarttumaan siihen.

Perjantaina aloin toivoa, etten saisi vastausta ollenkaan. Kunpa käsikirjoitus hautautuisi jonnekin kustantamon perimmäiseen nurkkaan, josta sitä ei koskaan löydettäisi. Järki palautti minut jälleen maan pinnalle. Jonakin päivänä kirje odottaa minua eteisen ruskealla matolla, vaikka naulaisinkin oveeni Pakokauhun ehdottamat sanat ”Ei postia minulle, kiitos!” Kirjeessä kustantamo tietenkin ilmoittaa, ettei lähettämäni käsikirjoitus sovi tällä hetkellä heidän kustannusohjelmaansa. Niinhän se todennäköisesti menee. Julkaistujen esikoisten osuus kaikista kustantamoihin lähetyistä käsikirjoituksista on vuosittain promillen luokkaa.

Pakokauhun ja Järjen käymän dialogin lisäksi olen ehtinyt käydä mielessäni lukemattomia vaihtoehtoisia tulevaisuuden skenaarioita. Toisissa niistä saan kustantamolta innostuneen puhelun, toisissa myönteisen sähköpostin. Tapahtumien näyttämönä on vaihtoehtoisesti koti, bussi, opiskelijakirjasto, työpaikka jne. Joskus olen tiedon tullessa yksin ja joskus ympärilläni on muitakin ihmisiä. Järki moittii päiväuniani typeriksi ja huomauttaa, että kirjoittajan mielikuvitusta voisi käyttää hyödyllisempiinkin ajanvietteisiin. Sekin on totta.

Viikonloppuna saavutin sitten lopulta tavoittelemani mielenrauhan. Kaappasin syliini kaikki yliopiston kirjastosta lainaamani kirjat ja ryhdyin työstämään alustavaa suunnitelmaa kandidaatin tutkielmaani varten. Jos minusta ei tule kirjailijaa, minusta tulee huippututkija tai jotakin muuta yhtä hienoa. Ja ehtiihän kirjailijaksi tulla myöhemminkin, jos sen aika ei ole nyt. Kehittyväthän ilmaisuni, kokemukseni ja ymmärrykseni kaiken aikaa. Hukkaan vain aikaani, jos jään märehtimään asiaa yhtään pidemmäksi aikaa, sillä ”Klassikko nro 1:n” kohtalo ei ole minun käsissäni. Odotellessani voin käyttää aikani hyvin ja saada aikaan monia asioita.

Mielessäni olen kuitenkin varautunut pahimpaan. Tiedän, että käsikirjoitukseni hylätään ja yllätyn, jos toisin käy. Olen lyönyt siitä jopa vetoa. Äitini, joka uskoo tietysti sokeasti kykyihini, vaikkei ole lukenut sivuakaan käsikirjoituksestani, on luvannut maksaa minulle kaksisataa euroa, jos yksikään kustantamo ei ole halukas julkaisemaan käsikirjoitustani. (Veto edellyttää, että lähetän käsikirjoituksen vähintään kolmeen kustantamoon tämän kevään aikana) Minä puolestani maksan puolet tuosta summasta, jos kaikista epäilyksistäni huolimatta onnistun saamaan kustannussopimuksen.

Valitsevat kustantamot siis miten tahansa, lopussa minä voitan!

P.S. Äänestys Suomen houkuttelevimmasta kustantamosta jatkuu vielä lauantaihin saakka. Muistathan äänestää kyselyssä omaa/omia suosikkiasi, jos et ole sitä vielä tehnyt. Teknisesti kysely ei ole toiminut ihan odotetulla tavalla, joten varmista, että äänesi rekisteröityy tuloksiin. Viime viikolla kysely ilmoitti äänestäjien lukumääräksi 18 ja seuraavana päivänä luku oli pudonnut kymmeneen. En ymmärrä mitä siinä välissä tapahtui ja palasivatko kadonneet äänet kenties takaisin viikonlopun aikana. Toivottavasti Bloggerin häiriöt eivät ole onnistuneet sabotoimaan kyselyn lopputulosta.

Esikoinen on lentänyt pesästä

2011-01-24T16:56:00.000+02:00

Nyt se on tehty. Olen toimittanut käsikirjoitukseni kahteen kustantamoon, jotka ovat tasavahvoja ehdokkaita salaisessa kustantamo-ohjelmassani. Viikonloppuna saavutin käsikirjoituksen alun uudelleenkirjoittamisessa vaiheen fine ja päätin, että nyt saa riittää. Jotenkin vain tiesin, että käsikirjoitus oli nyt tullut siihen pisteeseen, että sen työstämistä olisi ollut enää turha jatkaa pidemmälle. Tässä vielä kaikille kiinnostuneille kuva keltaiseen silkkinauhaan sonnustautuneesta "klassikko nro 1:stä." Kustantamot saivat tosin vastaanottaa sen ihan sellaisenaan ja ilman koristeita. Tarina ja henki puhukoot puolestaan, jos ovat puhuakseen.

Nyt olen suunnattoman helpottunut ja tunnen itseni voittajaksi. Kirjoitin kirjan, mikä on unelmani jo monien vuosien ajan. Ja miten paljon kustantamon vastaus edes loppupeleissä merkitsee tai se tuleeko minusta kirjailija vai ei? Tällä hetkellä (ihme kyllä) asialla ei tunnu olevan juuri merkitystä. Minä olen suurimman tavoitteeni jo saavuttanut. Onnea minä!!!

Katsaus kustantamoihin

2011-01-22T19:39:00.002+02:00

Ne, jotka ovat seuranneet blogiani alusta asti, muistavat ehkä leikkimielisen postauksen, jossa vertailin Suomen suurimpien kustantamojen ”Haluatko kirjailijaksi?” sivuja. Viime viikolla palasin sivuille uudelleen ja huomasin niissä pieniä muutoksia. WSOY:llä ollaan edelleen pelottavan kielteisiä, jopa kielteisempiä kuin ennen. Kaikkia käsikirjoituksia ei kommentoida, omakustanteita ei yleensä julkaista, tekstejä ei palauteta eikä muistitikulla lähetettyjä käsikirjoituksia käsitellä. Jos ei niin ei.

WSOY:n teksti on neljän lyhyen kappaleen pituinen ja ei-sana esiintyy siinä jossakin muodossa kokonaiset neljä kertaa. Tämän lisäksi WSOY haluaa täsmentää, että kielteisistä päätöksistä ilmoitetaan tekijöille myös jatkossa. Erityisen huvittavaa tässä on se, että jo edellisessä kappaleessa mainitaan, että päätöksistä ilmoitetaan heti, kun käsikirjoitus on luettu. WSOY:n tervehdys kirjailijoiksi aikoville kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa, vaikkei teostaan WSOY:lle lähettäisikään. Kielellisestä näkökulmasta katsottunahan teksti on varsin mielenkiintoinen.

Tammen sivu, jolla kysytään nykyään ”Haluatko Tammen kirjailijaksi?” on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Teksti ei ole enää kertovassa muodossa vaan tärkeät kohdat on listattu allekkain. Ei-sana esiintyy kuusi kertaa, mutta teksti ei ole korostuneen kielteinen. Asiasisältöä pehmentävät sellaiset ilmaukset kuten: otamme mielellämme vastaan, romaani kannattaa lähettää ja voit mielihyvin ottaa yhteyttä (asiaproosan kirjoittajat). Ei-sanakin osataan tammella pukea kehottavaan muotoon: ”Ethän käytä kansiota.”

Olin hieman pettynyt siihen, ettei Tammella enää varoiteta liian tiukoista pakkauksista. Toivottavasti ideaa tuon kohdan poistamiseen ei ole saatu täältä... Voin kuitenkin siteerata teille vielä Tammen aikaisempaa versiota, koska minulla on vielä paperiprintti tallessa. ;) (Internetlähteet kannattaa aina tulostaa, koska sivut voivat muuttua. Tieteellisestä kirjoittamisesta on ollut hyötyä...)

”Toivomme että vältät käsikirjoituksen paketoinnissa turhan tiiviitä ja tiukkaan teipattuja paketteja: näin nopeutat toimituksen käsittelytyötä.”

Tämä kohta on nyt siis poistettu Tammen ohjesivuilta, joten jatkossa me kirjoittajat voimme teipata ja niitata ihan niin paljon kuin meitä ikinä huvittaa! Ilmeisesti kustannusosakeyhtiö Tammi on nyt investoinut uusiin toimistotarvikkeisiin ja toimittanut jokaisen kustannustoimittajan pöydälle lehtisahan, mattoveitsen, suojakäsineet ja sopivan järeät pihdit tiukimpien niittien irrottamista varten. Niin sitä pitää! (Satakielen ohjeet käsikirjoituksen huolelliseen pakkaamiseen löydät täältä.)

WSOY:n ja Tammi tarjoavat kirjoittajalle myös uutta tervetullutta tietoa. Nykyään kustantamot hävittävät käsikirjoitukset, WSOY silppuamalla ja Tammi ”luottamuksellisesti tietoturvallisuuden huomioiden.” Otavan ja Gummeruksen sivut ovat säilyneet sisältönsä puolesta ennallaan.

Te kaikki olette varmasti kuulleet kustannusohjelmasta, johon kustantamot vetoavat hyljätessään käsikirjoituksen, mutta oletteko te kuulleet kustantamo-ohjelmasta? Nyt olette. Minulla on nimittäin kustantamo-ohjelma, johon kuuluu tällä hetkellä kolme kustantamoa. Muut kustantamot eivät tällä hetkellä valitettavasti sovi kustantamo-ohjelmaani. Tänään haluan kysyä teiltä seuraavan kysymyksen:

Minkä kustantamon toivoisit julkaisevan kirjasi?

Tällä kertaa saatte valita kyselyssä yhden tai useamman vaihtoehdon. Kaikkein mielekkäintä on tietenkin antaa äänensä vain niille kustantamoille, jotka ovat silmissänne tasavahvoja. Kyselyssä voi valita myös vaihtoehdon Ei mikään edellisistä tai Ihan sama. Jos vastaat Ei mikään edellisistä, voit jättää sanallisen vastauksen kommenttina tämän postauksen yhteyteen. Kaikki muutkin kommentit ovat tietysti lämpimästi tervetulleita.

HUOM! Kaikki lukijani eivät ehkä ole kirjoittajia, mutta he voivat pitää kysymystä hypoteettisena. Eli jos kirjoittaisit kirjan niin… Äänestyksen jälkeen pitäisi selvitä, mikä kustantamoista on kirjoittajien keskuudessa parhaimmassa maineessa. Vastausaikaa on tällä kertaa huimat kaksi viikkoa. Toivottavasti mahdollisimman moni vastaa!

Saamattomuuden ja ylikriittisyyden liitto

2011-01-16T13:46:00.001+02:00

Odotan alkavaa viikkoa ristiriitaisin tuntein. Yliopisto jatkuu maanantaina ja kirjoittaminen jää pakostikin sivuosaan, kun viikot täyttyvät taas säännöllisistä menoista. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa miten paljon aikaa kirjoittamiselle jää vai jääkö sitä yhtään, mutta toivon, ettei syksyn tilanne tule enää toistumaan. En nimittäin mitenkään kestäisi heti perään toista niin kiireistä ja stressintäyteistä lukukautta. Vaikka itsestähän kaikki on kiinni ja siitä kuinka paljon kursseja ja kirjatenttejä suoritettavakseen haalii.

Toisaalta kevään viikko-ohjelma lupaa jo parempaa: ei enää tylsiä, ylimitoitettuja pakkokursseja vaan ihan oikeita, oman alan opintoja. Elämästäkin saa kohta taas enemmän irti, kun päiviä alkaa jälleen rytmittää selkeä ja säännönmukainen aikataulu. Huomisesta alkaen kalenteri täyttyy taas vaihtelevasta ohjelmasta: luennoista, kirjastokäynneistä, lounastapaamisista ja pakollisista deadlineista. Onneksi kirjatenttejen suhteen pääsen sentään vähällä, sillä kevään osalle niitä on luvassa enää vain yksi.

Lähestyvästä kiireestä huolimatta olen päättänyt jatkaa kirjoittamista. Kymmenen minuuttiakin päivässä riittää, jos enempään ei ole mahdollisuutta. Tärkeintähän on, että tuntuma kirjoittamiseen ja kirjoittamisen tunnelma säilyvät hyvinä ja ennallaan. "Klassikkokin" pitäisi jossakin välissä pistää menemään, vaikka luopuminen tuntuu edelleen yhtä hankalalta. Enkö voisi kirjoittaa vain kirjoittamisen itsensä vuoksi niin kuin ennenkin, kysyin ATK-tukihenkilöltäni eilen, vaikka tiesin vastauksen itsekin. En voi. En enää, vaikka haluaisinkin.

Vanhempani, ystäväni ja luottohenkilöni odottavat jo malttamattomina seuraavaa siirtoani, mutta minä vain viivytän ja viivytän. Sitä paitsi alun viimeinen kohtaus on vielä uudelleenkirjoittamatta ja sitten pitäisi vielä viimeistellä se yksi liite, joka on odottanut uutta ulkoasua jo puoli vuotta. Aina löytyy jotakin keskeneräistä. Jos siis alussa ei ole enää mitään vikaa niin lopussa on, tai sitten päinvastoin. Olikohan se Peikko, joka varoitti minua tästä jo etukäteen? "Kun yhden kulman kiillottaa niin kaikki muu alkaa näyttää nuhruiselta." Niinhän se valitettavasti menee, kirjoittamisessakin.

Älkää pelästykö. En aio kirjoittaa kirjani loppua enää uudelleen, vaikka sinnikäs ääni sisälläni vakuuttaakin, että minun pitäisi. Minä nimittäin tunnen tuon äänen, sillä olen kuullut sen säälimättömiä solvauksia monesti ennenkin. Ääni kuuluu tietysti "ystävälleni" ylikriittisyydelle, joka on onnistunut juuri solmimaan liiton itsensä saamattomuuden kanssa. Onnittelut molemmille! Saamattomuudella on tapana nostaa päätään aina kun jokin tuntematon, ulkopuolinen uhka rohkenee häiritä sen rauhaa. Silloin se alkaa virittellä ansojaan joka nurkkaan ja takertua ovenkarmeihin, jottei kirjoittaja pääsisi vahingossakaan murtautumaan teksteineen ulos kammiostaan.

Vaikka tällä hetkellä katselenkin tekstiäni ylikriittisyyden varjostamilla silmilläni, pystyn jo tunnustamaan itselleni, että tällä hetkellä tekstissä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia ja enemmän sujuvia kohtia kuin sujumattomia. Toisaalta tekstistä näkyy myös osaamiseni koko kirjo. Se näyttää mihin parhaimmillani kykenen ja millaista tekstiä kirjoitan silloin, kun sanat eivät ota lentääkseen. Rohkenen toivoa, että samanlaisia heikkoja kohtia löytyy jokaisesta kustantamoon lähetetystä pitkästä romaanikäsikirjoituksesta: kökköjä lauseita, ontuvia siirtymiä ja muita satunnaisia järjettömyyksiä.

Ylikriittisyyden ja saamattomuuden liitto on silti vaarallinen yhdistelmä eikä sitä vastaan selviä taistelematta. Onneksi minulla on tällä kertaa käytössäni salaperäinen kolmas ominaisuus, jolla aion saada liiton hajoamaan. Se on realismilla silattu päättäväisyys, joka on alkanut kasvaa minussa tammikuun ensimmäisten viikkojen aikana. Tämänhetkisessä elämäntilanteessani minulla ei nimittäin ole mahdollisuutta saada "klasikkoani" tämän valmiimmaksi ja se on fakta. Nyt saa siis riittää. Kun alun viimeinen kohtaus kirjoitettu uudelleen ja liite korjattu, tapaus "klassikko nro1" saa luvan olla tältä erää loppuunkäsitelty.

Kirjoittajan välipäivä

2011-01-11T19:57:00.001+02:00

Viikonloppuna minusta alkoi tuntua, että olen seurustellut joululomallani enemmän kirjani henkilöiden kuin oikeiden ihmisten kanssa. Tilanteen tasapainottamiseksi päätin kutsua ystäväni Heidin luokseni käymään ja tarjota hänelle yllätyksellisen ja mukavan päivän hyvässä seurassani. Ja koska kivaan yhdessäoloon kuuluu erottamattomana osatekijänä myös hyvä ruoka, päätin valmistaa ystävälleni terveellisen ja maittavan lounaan. Tällä kertaa ajattelin valmistaa uuniperunoita (ensimmäistä kertaa elämässäni!) ja tarjota niitä maukkaan lohitäytteen, kermaviilikastikkeen ja vihreän salaatin kera.

Etsin netistä ohjeen lohitäytteelle ja muokkasin sitä itselleni mieluisammaksi. Jätin reseptistä pois sinapin (sinappi, yök!) ja lisäsin oikean kalan määrää puolella. Vastaavasti vähensin tuorejuustolevitteen osuutta ja käytin vähän enemmän sitruunamehua ja hienonnettua tilliä kuin mitä ohjeessa neuvottiin. Satakielen resepti muotoutui lopulta tällaiseksi:

LOHITÄYTE UUNIPERUNOILLE

100g kylmäsavulohituorejuustoa
200g lämminsavukirjolohta
1dl hienonnettua tilliä tai maun mukaan
1 rkl puristettua sitruunamehua
ripaus sitruunapippuria.

Ensin kirjolohipalasta erotellaan enimmät ruodot ja sitten kaikki aineet muussataan säälimättä keskenään. Hyvää tulee, sen voin vannoa. Kermaviilikastikkeen ohjeen nappasin Valion sivuilta ja vihersalaattin tein oman pääni mukaan. Jäävuorisalaatin, kurkun ja hunajamelonin yhdistelmä vaikutti yhtäaikaisesti yksinkertaiselta ja toimivalta. Lopputulos näytti sitten tältä. Esipaistetut myslisämpylät paistuivat kätevästi yhdessä perunoiden kanssa.

Täyte onnistui aivan mielettömän hyvin ja perunat kypsyivät uunissa samettisen pehmeiksi. Loppujen lopuksi perunat viihtyivät uunissa kokonaiset 1,5 tuntia, mutta kärsivällinen odottelu tuotti lopulta varsin ansiokkaan lopputuloksen. Tästä tuli ehdottomasti yksi parhaiten onnistuneimmista ruoistani eikä sen valmistaminen ollut todellakaan vaikeaa. Jee! Taidan sittenkin olla mestari keittiössä!

Maittavan aterian jälkeen ja ähkyn helpotettua maistuivat tietenkin tee ja ystävän tuomat muffinssit. Teenä tarjosin uusimpiä löytöjäni, jotka ostin viime viikolla Stockan herkusta. Teehyllyä oli laajennettu ja sieltä löytyi nyt enemmän vaihtoehtoja kuin ennen. On ihana nähdä, että pikkuhiljaa kahvimaassamme on alettu huomioida myös laadukkaan teen ystäviä. Uudet teelöytöni ovat englantilaisen Fortnum & Maisonin valmistamia.

Oikeanpuoleista Assam Superb teetä voin lämpimästi suositella, vasemmanpuoleista appelsiinikukkien tuoksulla aromatisoitua mustaa teesekoitusta en niinkään. Appelsiiniteessä on käytetty sekä kiinalaisia, että intialaisia teelehtiä, mutta niille ominainen maku tyrehtyy hyökkäävän appelsiinikukan tuoksuun. Maku on piparminttumainen ja kevyehkö ja sopii ystäväni mukaan paremmin kesä- kuin talvijuomaksi. Assamissa on puolestaan voimakkaan mausteinen, täyteläinen ja pehmeän maltainen maku, mutta haudutuksen kanssa saa olla tarkkana. Teestä tulee helposti liian vahvaa, koska pieneksi murennetut lehdet antavat nopeasti väriä.

Mutta miten kaikki yllä kirjoitettu liittyy tähän blogiin ja sen teemaan, kirjoittamiseen? Ei varmaan mitenkään, mutta sopivaa aasinsiltaa ei liene vaikea keksiä. Hmm... mietitäänpä hetki. Joo nyt tiedän! Ajattelin siis aamulla pitää kirjoittamisessa välipäivän, mutta nyt aion perua päätökseni ja kirjoittaa sittenkin. Syy on epäilemättä siinä, että olen taas pitkästä aikaa syönyt hyvin ja monipuolisesti ja vieläpä ihan lautasmallin mukaan. Terveellisestä ruoasta saa ihmeen paljon puhtia ja osa sen tuomasta energiasta kannattaa tietenkin kanavoida kirjoittamiseen.

Muistakaa siis pitää huolta itsestänne, kirjoittavat ystäväni, ja nauttia päivittäin muutakin kuin teetä! Nyt tämä Satakieli pistää teekeittimen ja klassikkomasiinan laulamaan! Uuden Assamin voimalla on syntynyt ihan kelvollista tekstiä.

Kolmen aikaan yöllä

2011-01-08T13:04:00.002+02:00

Viime yönä havahduin hereille joskus kolmen aikaan. Tunsin oloni hyvin kärsimättömäksi enkä saanut enää unen päästä kiinni, vaikka aluksi yritinkin. Mieleni oli äkkiä täynnä kaikenlaisia lauseita, lyhyitä dialogeja ja kuvia paikoista ja tapahtumista, joita en ollut vielä kertaakaan nähnyt. Tiesin kuitenkin heti mitä ne kuvat ja lauseet tarkoittivat ja miksi uneni oli keskeytynyt. Ajatus seuraavasta romaanistani oli herättänyt minut.

Tällä kertaa en erehtynyt uskottelemaan itselleni, että muistaisin kaiken vielä aamulla vaan sytytin valon ja kaivoin esille pienen muistikirjani. Kirjoitin lauseet ylös siltä istumalta ja siinä järjestyksessä kuin satuin ne muistamaan ja lopetin kirjoittamisen vasta sitten, kun mielessäni ei ollut enää ainuttakaan uutta ajatusta. Kolme sivua pientä tekstiä toivat samalla tuoreen ratkaisun yhteen tulevan tarinani merkittävimmistä käänteistä.

Yöllä syntynyt ajatus oli uskottava, inspiroiva ja tuhannesti omaperäisempi kuin aiempi versio tapahtumisen kulusta. Lisäksi tapahtumat tuovat erään henkilön heti lähemmäs lukijaa ja auttavat häntä ymmärtämään miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Näin ollen minulla ei ole enää pienintäkään epäilystä siitä, kumman vaihtoehdon aion tulevaisuudessa toteuttaa. Vanhat kuluneet ideat saavat nyt väistyä uusien tieltä!

Olen ilahtunut myös siitä, että alitajuisesti ajatukseni ovat selvästikin kääntymässä seuraavaa romaaniani kohti. Nykyinen "klassikkoni" on nimittäin jo aikoja sitten lakannut tarjoamasta kunnon haasteita, mutta samaa ei voi sanoa jatkosta. "Klassikko nro2" sisältää takuulla vielä muitakin kulkemattomia polkuja eivätkä ne löydy muuten kuin kirjoittamalla ja ideoimalla. Pian kirjoittamisesta tulee joka tapauksessa taas koukuttavan ihanaa, kunhan saan ensin "klassikko nro1:n" saateltua kunnialla maailmalle.

P.S. Ideat voivat todellakin herättää tajunnan milloin ja missä vain. Ne voivat tulla kesken elokuvan näytännön tai keskellä pimeintä yötä. Pahin virhe minkä kirjoittaja voi tehdä on olla kirjoittamatta niitä ylös. Sen minä olen onneksi jo oppinut!

Ääneen luettua

2011-01-06T18:54:00.004+02:00

Tällä hetkellä olen erinomaisen tyytyväinen itseeni. Eilisen ja tämän päivän aikana olen nimittäin kirjoittanut viisi sivua ihan kelpo tekstiä, mikä on aivan uskomaton saavutus siihen nähden, että vähän aikaa sitten en kirjoittanut juuri muuta kuin tutkimuspäiväkirjaa ja pakollisia yliopistotöitä. Nyt "Klassikon" ensimmäinen luku alkaa lopultakin olla siinä kunnossa, että sen voisi printata ulos. Naputtelin tänään viimeiset sivut ja etenin jo vähän toiseenkin lukuun. Ja hyvältä näyttää, vaikka itse sanonkin!

On suoranainen ihme, etten ole tämän pahemmin ruosteessa. Ote työhön on edelleen hyvä, vaikkakin hitaanlainen. Tahkosin tänään parin vaikean kappaleen kanssa ihan tolkuttoman pitkään ennen kuin sain kirjoitettua ne haluamallani tavalla. Lopputulokseen olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka sen saavuttamiseen menikin luvattoman paljon aikaa. Jostain syystä tietyt lauseet eivät vain suostuneet tulemaan ulos, vaikka lopulta ne osoittautuivat muodoiltaan ihan yksinkertaisiksi. Ilmeisesti ajattelin kaiken taas aivan liian vaikeasti.

Myös ääneen lukeminen osoitti jälleen hyödyllisyytensä. Tekstin kömpelyydet, toisiinsa liittymättömät lauseet, huonot sanavalinnat ja tautologiat osaavat tehdä itsensä hämmästyttävän näkymättömiksi, jos tekstiä lukee vain hiljaa mielessään. Vielä hämmästyttävämpää on se, että ääneen lukiessa ne paljastavat olemassaolonsa todella helposti, sillä lukeminen keskeytyy heti, kun jokin tekstissä töksähtää. Useimmiten kysymys on jostakin pikkusanasta tai siitä, että jonkun henkilön nimeä on toistettu liikaa. Oletteko huomanneet saman? Vai onko teillä ylipäätään tapana lukea tekstejänne ääneen?

Jatkan kirjoittamista vielä myöhemmin tänä iltana, mutta nyt aion pitää luovan tauon. Olen varma, että kohta, johon jäin, näyttäytyy minulle aivan uudessa valossa, kun en hetkeen näe sitä silmissäni. Ja yksi juttu vielä! Olen ollut nyt kirjoittaessani ja korjaillessani rohkeampi kuin koskaan aiemmin. Kill your darlings... Ha haa! Minä olen heivannut tänään romukoppaan jo ainakin viisi lempilausettani enkä enää edes tiedä mitä hyvää niissä aiemmin näin. Miten olenkaan voinut olla joskus niin sokea ja arvostelukyvytön? Vaikea sanoa. Ehkäpä jotkin lauseet yksinkertaisesti vain ovat viettelevämpiä kuin toiset.

Ja uudet lukijani, Varjo ja Marja Leena, olette lämpimästi tervetulleita lukemaan Satakielen sanoja! :)

Ei lupauksia tälle vuodelle

2011-01-01T13:15:00.001+02:00

Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, minulla on hetki aikaa tarkastella mennyttä vuotta ennen kuin jatkan elämääni kohti tulevaa. Jos vielä muistatte, tein vuoden 2009 lopussa neljä uuden vuoden lupausta. Katsotaanpa nyt tulinko pitäneeksi niistä yhtäkään.

Ensimmäinen lupaukseni liittyi tietysti "klassikkooni".

1. Lupaan lähettää esikoiseni vähintään kolmeen kustantamoon vuoden 2010 aikana.

Hmm... Tämä lupaus olisi voinut toteutua, jollen olisi sairastunut elokuun lomaviikollani ja ahnehtinut yliopistolta liikaa kursseja. "Klassikkoni" odottaa siis vielä kustantamokierrokselle pääsyä, mutta odottakoon. Tällä hetkellä en oikein jaksa innostua julkaisemisesta ja ehkä niin on hyväkin. Sellainen ajatus voisi vain häiritä jäljellä olevaa työtäni. Toisaalta myös pidän "klassikkoni" hautomisesta ja siitä, että saan pitää kaikki salaisuuteni vain itselläni. On ihanaa, että tällä hetkellä vauhdikas tarinani on vain ja ainoastaan minun!

Toiseksi lupasin laajentaa teerepertuaariani.

2. Vuonna 2010 lupaan perehtyä vihreän teehen ja katsoa millaista tekstiä sen voimalla syntyy.

Tämän lupauksen pidin. Hankin kesällä kolmea erilaista vihreää teetä, mutta tee ei osoittautunut mustan teen veroiseksi. Kokeilin Thèhuoneen orkideateetä, Keisarin unelmaa ja jotain kolmatta vihreää teetä, mutta en jäänyt koukkuun yhteenkään niistä. Olen siis vannoutunut mustan teen ystävä ja jatkossa tyydyn ainoastaan siihen!

Bloggaamista koskevan lupauksen pidin osittain.

3. Lupaan jakaa ajatuksiani tämän blogin välityksellä niin kauan kun se tuottaa minulle iloa ja tuntuu mielekkäältä.

Bloggasin ahkerasti kevään ja kesän, mutta syksyllä hukuin kiireideni keskelle. Töitä oli niin paljon, että tuskin ennätin muuta tehdäkään. Onneksi ymmärsin palata blogipesääni ennen kuin vuosi ehti vaihtua. Siitä muutama säälipiste.

Neljäs ja viimeinen lupaus liittyi kesälomaan.

4. Tulevana vuotena lupaan järjestää itselleni enemmän aikaa kirjoittamiseen ja pitää kesällä kunnon loman. Osan tästä lomasta aion viettää yksin kesämökillä, koska siellä minulla on rauha kirjoittaa.

Nyt kyllä hävettää, sillä tämän lupauksen rikoin vuoden aikana useammin kuin kerran. Lomaa pidin vaivaiset kaksi viikkoa ja syksyllä raivasin tilaa kirjoittamiselta oikein olan kanssa. Toimin siis häikäilemättömästi itseäni vastaan! Miten kehtasitkaan, Satakieli!

Nyt olen siis todistanut miten kehno olen pitämään itselle annettuja lupauksia. Siksi en aio tehdä yhtäkään uuden vuoden lupausta alkaneelle vuodelle, sillä rikkoisin ne luultavasti kumminkin. Lupausten sijaan aion pyrkiä innolla eteenpäin ja kohdata pelotta kaiken mitä elämä tuo tullessaan. Parasta mitä voin tällä hetkellä toivoa on elää tyytyväisenä päivä kerrallaan, hitaasti ja nautiskellen. Kunpa 2011 olisi vielä edeltäjäänsäkin onnistuneempi ja pitäisi terveinä ja onnellisina kaikki ystäväni ja rakkaani.

Teille, hyvät lukijani, ystäväni ja tuttavani, haluan toivottaa...

Inspiroivaa ja Tarinoiden Täyteistä Uutta Vuotta 2011!

P.S Vuosi 2010 meinasi saada dramaattisen lopun, kun kaaduin liukkaalla tiellä klassikkomasiina olkapäälläni. Onneksi luja tietokonelaukku suojasi läppäriä sen verran hyvin, ettei se mennyt rikki. Oli onni onnettomuudessa että kaaduin vasemmalle enkä oikealle kyljelleni, jolloin olisin tietysti rojahtanut suoraan klassikkomasiinani päälle. "Klassikot" siis pelastuivat (mikä on tärkeintä) eikä minultakaan mennyt luita poikki!

Kirjoittajan garderoobi

2010-12-30T20:30:00.002+02:00

Useimmiten kirjoittamiseni vaatii polttoaineeksi kupin teetä, rauhalliset olosuhteet ja mukavat vaatteet. Jälkimmäistä eli pukeutumista en ole tässä blogissa vielä käsitellyt, mutta tämä kirjoitus tulee korjaamaan asian. Vaatteet, joissa kirjoitan, eivät nimittäin ole minulle lainkaan yhdentekevät. Ne ovat huomaamaton, mutta todella tärkeä osa sitä rituaalia, jonka myötä siirryn tästä todellisuudesta toiseen, kammiosta kirjani maailmaan.

Kirjoitusvaatteiden tärkein tehtävä on auttaa minua unohtamaan itseni, sillä kirjoittaessa minun on voitava eläytyä henkilöideni tunnetiloihin, heidän ajatuksiinsa ja sanoihinsa. Jos vaatteet päälläni muistuttaisivat minua jatkuvasti tästä maailmasta, minun olisi kovin vaikea keskittyä ja päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeaan tunnelmaan virittäydyn tietysti teen ja pienen kertailun avulla. Ensin luen mitä olen viimeeksi kirjoittanut ja sitten ryhdyn töihin. Päälläni minulla on pitkä harmaa villatakki ja jalassa keltaoranssit villasukat, jotka ovat ystäväni Heidin käsialaa.

En voisi ikimaailmassa kirjoittaa niissä vaatteissa, joissa lähden luennolle tai lähikauppaan. Vastaavasti en voisi lähteä kodistani niissä vaatteissa, joissa kirjoitan. Kirjoittamisasuni muistuttaa kotoisaa oloasua, mutta kaikki oloasut eivät kelpaa kirjoittamisasuksi. Kirjoitusasu ei saa missään tapauksessa olla liian räikeä tai tiukka. Lisäksi vaatteiden tulee olla mahdollisimman huomaamattomat ja väreiltään neutraalit. Harmaa, ruskea ja musta käyvät aina, en minä turhaan itseäni Satakieleksi kutsu! Vaatteiden on oltava myös lämpimät, sillä talvisin palelen aina.

Pitkästä harmaasta villatakistani on vuosien kuluessa tullut minulle kuin toinen nahka. Olen kirjoittanut se päällä niin useasti, että nykyisin yhdistän tuon vaatekappaleen yksinomaan kirjoittamiseen. Paita sen alla voi olla mikä tahansa, mutta villatakin on oltava aina se sama harmaa.

Kirjoitusvillatakkini alkaa olla jo hieman kulahtanut, sillä se on ollut minulla jo vuosia. Sain sen äidiltäni, joka löysi sen aikoinaan UFF:n myymälästä. Villatakki oli ilmeisesti ollut edelliselle omistajalleen virhehankinta, sillä se oli "uutena" lähes käyttämätön. Se, joka tunnistaa villatakkinsa kuvasta, saa vielä katua päätöstään. Tämä päällä kirjoitetaan nyt "klassikoita"!

Jalassa minulla on useimmiten mustat olohousut, jotka on valmistettu paksusta trikookankaasta. Luottohenkilöni toi ne syksyllä tuliaiseksi Amerikasta. Varpaitani lämmittävät villasukat, jotka Heidi kutoi minulle valitsemastani langasta reilut pari vuotta sitten. Heidin blogista löytyy kuvia sukista, joissa ne ovat vielä aivan uudet. Tässä kuvassa sukat esittäytyvät käyttöympäristössään kirjoituspöydän alla.

Kirjoitusvaatteideni tulee siis olla:

Lämpimät ja hyvistä materiaaleista valmistetut
Mukavat ja huomaamattomat
Väreiltään neutraalit (musta, ruskea ja harmaa ovat suosikkejani)

Minkälaisissa vaatteissa te muut kirjoitatte ja millaisia vaatimuksia teillä on kirjoitusasujenne suhteen?

Come back!

2010-12-29T20:15:00.001+02:00

Olen palannut. En edelleenkään tiedä onko kirjoituksistani mihinkään, mutta kirjoitan silti. Kirjoitan itselleni. Kirjoitan, koska kirjoittaminen saa oloni tuntumaan hyvältä ja koska ilman kirjoittamista en olisi minä.

Vaelsin syksyn läpi harmaudessa. Sain paljon aikaan, mutta en kirjoittanut sivuakaan "klassikoitani". En pystynyt, en halunnut enkä osannut. En vieläkään tiedä mitä oikein tapahtui. Kyllästyinkö? Ehkä. Nousiko rima liian korkealle? Luultavasti. Halusinko julkaista kirjani? En missään nimessä! Yhtäkkiä en enää osannut unelmoida kirjailijuudesta tai kustannussopimuksesta. Ajattelin, etteivät ne ehkä sittenkään ole minua varten. Ajattelin, että voisin tehdä jotain aivan muuta.

Päätin opiskella ja opiskelinkin. Suoritin valtavan määrän kursseja, mutten pystynyt oikein iloitsemaan saavutuksistani. Minulla ei ollut aikaa itselleni ja ajoittain minusta tuntui, etten enää jaksa. Eniten minua ahdisti se, etten kirjoittanut. Pelkäsin, etten enää ikinä kirjoittaisi. Onneksi pelkoni osoittautuivat turhiksi. Kirjoitin eilen sivun ja tänään kolme. Huomenna aion kirjoittaa lisää, sillä teksti näyttää silmissäni jälleen hyvältä. Olen päättänyt tehdä unelmastani totta.

Kirjoista saatuja vastauksia

2010-09-27T22:39:00.002+03:00

Ahmu haastoi minut analysoimaan omaa elämääni ja vastaamaan kuuteentoista kysymykseen kirjahyllystäni löytyvien kirjojen nimillä. Tältä siis kuulostaa Satakielen elämä kirjoina.

1. Oletko mies vai nainen?
Nainen nollapisteessä

2. Kuvaile itseäsi.
Luova mieli

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Sokkopeli

4. Kuinka voit?
Länsirintamalta ei mitään uutta

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Labyrintti

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Pompeji

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Pieni ystävä

8. Mikä on lempivärisi?
Tuhat loistavaa aurinkoa

9. Millainen sää on nyt?
Tuulen viemää

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Auringon asema

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Mennyt maailma

12. Millainen on parisuhteesi?
Sadan vuoden yksinäisyys

13. Mitä pelkäät?
Pimeyden sydän

14. Päivän mietelause.
Ennen päivänlaskua ei voi

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Tutki ja kirjoita

16. Miten haluaisit kuolla?
Katoamispiste

Kaikki blogini lukijat, jotka haluavat kokeilla samaa, voivat vapaasti niin tehdä! Tällä viikolla blogiin on tulossa myös uusi kirjoitus.

Ylikierroksilla

2010-09-19T21:38:00.001+03:00

Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen laiminlyönyt ”klassikkoani” koko syyskuun ajan. Toivon, että saan muutettua tilanteen entiselleen mahdollisimman pian, mutta keinoni alkavat olla vähissä. Täyspäiväinen opiskelu ja kirjoittaminen ovat hankala taistelupari, sillä molemmat ovat minulle tämänhetkisessä elämässäni todella tärkeitä. Haluan suorittaa yliopistotutkinnon lähes yhtä kiihkeästi kuin kirjoittaa ”klassikkonikin”.

Nyt kirjoittaminen on kuitenkin joutunut taistossa tappioasemaan. Se saa minut tuntemaan itseni vaillinaiseksi ja tyytymättömäksi, vaikka samanaikaisesti minulla olisi aihetta mitä suurimpaan iloon. Olen nimittäin lopultakin löytänyt oikean paikkani tässä maailmassa enkä ole enää niin hukassa opintojeni kanssa kuin joitakin vuosia sitten. Samalla olen kuitenkin hukkaamassa osan itsestäni. Viime aikoina olenkin pohtinut usein, voiko ihminen panostaa täysillä kahteen asiaan yhtäaikaisesti.

Olen kokeillut aikatauluttamista ja merkinnyt kalenteriini työpäivät, luentojen ajankohdat ja ne tunnit, jotka käytän opiskelutöihin ja kirjatenttiin lukemiseen. Näiden tuntien ulkopuolelle jää vapaa-aika, jonka voin vapaasti käyttää kirjoittamiseen ja pianon soittamiseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä homma ei toimi. Olen huomannut, että liika suunnitelmallisuus tappaa luovuuden minusta eikä sovi minulle ollenkaan. Kirjoittamiseni ei kulje kello kaulassa tai suostu taipumaan aikataulujen määräämiin rajoihin. Kaiken lisäksi pakollisten töiden jälkeen olen usein niin väsynyt, etten jaksa tehdä enää mitään järkevää. Ja osa ajasta menee tietenkin pakollisiin arkipäivän rutiineihin: siivoamiseen, tiskaamiseen ja kaupassa käyntiin jne.

Ensi viikolla aion kokeilla aikataulujen sijaan epäsäännöllistä elämäntyyliä. En suunnittele päiviäni etukäteen (ainakin yritän olla suunnittelematta) ja koetan ehtiä klassikkomasiinan ääreen niin usein kuin mahdollista. Yritän myös pitää kiinni siitä hahmotelmasta, jonka laadin viimeksi ”klassikon” alkua lukiessani. Listasin alusta puuttuvat kohtaukset kronologiseen järjestykseen ja totesin, etten halua kirjoittaa ensimmäisen lukuun enää muuta kuin yhden muutaman sivun kohtauksen. Sitten siirryn toiseen lukuun, jonka pitäisi olla ensimmäistä paljon helpompi tapaus.

Tiedän nyt aivan tarkalleen mitä olen tekemässä, mutta tällä hetkellä suurin ongelmani on se, etten hallitse elämääni sen paremmin kuin kirjoittamistanikaan. Miksi elämä voi olla yhtäaikaisesti niin ihanaa ja vaikeaa? Yhtään helpommaksi tilannettani ei tee se, että nukahtamisvaikeuteni palasivat heti yliopiston alettua. Syy on tietenkin aivan ilmeinen. Käyn jatkuvasti ylikierroksilla ja menen nukkumaan pää täynnä keskeneräisiä ajatuksia. Niin jännittyneessä mielentilassa nukahtamisesta on turha edes haaveilla eikä silloin ole mikään ihme, että katson kelloa vielä puoli kahden ja kolmen aikaan yöllä.

Raportoin teille edistymisestäni myöhemmin. Nyt menen katsomaan miltä "klassikkojeni" maailmassa näyttää.

Seitsemän uutta asiaa

2010-09-11T21:00:00.002+03:00

Sain Ahmulta iki-ihanan tunnustuksen, joka ilahdutti minua suunnattomasti! Kuten tunnustuksiin yleensä, tähänkin liittyy tehtävä. Minun pitäisi nyt luetella itsestäni seitsemän asiaa, joita useimmat teistä eivät tiedä.

Opin lukemaan, kun olin 7-vuotias. Istuin sänkyni päällä jalat ristissä aapiskirja sylissäni ja tutkailin läksyksi saatua sivua. Yhtäkkiä kirjaimien muodostavat salaperäiset koodit avautuivat silmissäni ja muuttuivat täysin ymmärrettäviksi sanoiksi. Hetki oli taianomainen ja muistan sen vieläkin. Aloin saman tien lukea aapiskirjan lopusta tekstauksella kirjoitettuja tarinoita ja olin itsestäni hyvin ylpeä.
Kun olin pieni, halusin syödä ruokani eri lautasilta, sillä eri ruuat eivät saaneet koskettaa toisiaan. Nykyään en ole enää niin tarkka, mutta en voi vieläkään sietää ajatusta perunasta ja kastikkeesta. Hyi olkoon!
Loppukesästä olen kehittänyt itselleni hyvänlaatuisen riippuvuuden vesimeloniin. Syön viikoittain kokonaisen vesimelonin, jonka hankin tavallisesti maanantaina. Yhdestä vesimelonista riittää syötävää noin neljäksi päiväksi ja napostelen sitä yleensä kirjoittaessani ja Hesaria lukiessani.
Seuraan televisiosta Huippumalli haussa sarjaa, vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut muodista tai pinnallisesta elämäntyylistä. Ohjelman katsominen tarjoaa kuitenkin tarpeellisen hengähdystauon kirjoittaja- ja opiskelijaelämästä ja on siksi sen arvoista. Toisinaan on virkistävää katsella ihmisiä, jotka ovat niiiin erilaisia kuin minä.
Olen 1,5 vuotiaan tytön ylpeä täti!
Minulla on absoluuttinen sävelkorva. Jos joku soittaa minulle pianosta jonkin koskettimen, osaan kertoa mikä se on. Taidosta on ollut minulle hyötyä vain musiikin teorian säveltapailutunneilla joskus vuosia sitten. Melodiadiktaatit olivat minulle todella helppoja, koska sävelet paljastivat minulle vastaukset ilman että minun tarvitsi vaivata päätäni ollenkaan. Kirjoitin vain nuotit viivastolle ja haukottelin, kun muut vielä uurastivat.
Olen viime päivinä ollut huolissani blogini kohtalosta. En haluaisi lopettaa Satakielen sanoja, mutta valitettavasti sekin ajatus on käynyt mielessäni. Minulle on kyllä vielä monia aiheita, joista haluaisin tänne kirjoittaa, mutta opiskelu ja työ vievät nyt enemmän aikaa kuin koskaan...

Lopuksi haluan ojentaa tämän tunnustuksen vielä Vaivanpalkalle, Rooibokselle, Peikolle, Tuurelle ja Kahil77:lle! En nyt muista oletteko jo saaneet tämän tunnustuksen, mutta väliäkö sillä! Olette minunkin puolestani tämän ansainneet. :)

Alun kolme hankaluutta

2010-09-07T18:44:00.005+03:00

Romaanin aloittaminen on aina vaikeaa, mutta hankaluudet eivät välttämättä lopu vielä siihen. Koko alku on täynnä haasteita, jotka hellittävät vasta sitten, kun tarina alkaa kantaa itse itseään. Sitä ennen kirjoittajan on kuitenkin kynäiltävä tarinalleen ymmärrettävä lähtötilanne, jonka varaan juonta on hyvä alkaa rakennella.

Alussa kaikki on lukijalle aivan uutta. Siksi hänet pitää ikään kuin perehdyttää niihin asioihin, joita tarinan sujuva ymmärtäminen jatkossa vaatii. Tämä edellyttää ehkä jonkin verran selontekoa lähtötilanteesta ja siihen johtaneista tekijöistä sekä miljööstä, joka näyttäytyy alun tapahtumien taustalla. Jokaisella alulla on tietysti aivan omat vaatimuksensa. Toiset tarinat edellyttävät enemmän pohjustusta kuin toiset.

Kohta kaksi koskee henkilöiden esittelyä, mikä pitäisi osata tehdä yhtäaikaisesti luontevasti ja huomaamattomasti kirjan ensimmäisen tapahtumien, selontekojen ja dialogien lomassa. Samalla pitäisi jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja päättelylle, ja pitää huoli siitä, ettei henkilöiden puhe ja toiminta ole ristiriidassa muun kerronnan kanssa. Ihanteellisinta tietysti olisi, jos kaikki henkilöt voisivat tehdä itsensä tunnetuiksi dialogin kautta, mutta aina se ei onnistu. Usein lukijalle täytyy tarjoilla myös raakaa faktatietoa. Näitä asioita ovat mm.

Henkilön nimi / ammatti / tunnetila / ulkoinen olemus
alun toiminnan tavoitteet / syy
muiden asenteet henkilöä kohtaan
jne. jne.

Kaikkea ei tietenkään tarvitse kertoa heti eikä pidäkään kertoa. Tärkeintä on keskittyä tarinan kannalta olennaisimpiin henkilöihin eikä jaaritella sivukaupalla yhdentekevistä sivuhenkilöistä (niin kuin minä). Lukijan kyky omaksua uutta tietoa on nimittäin rajallinen eikä hän tule ensilukeman perusteella muistamaan kaikkia henkilöitä. Hyvä, jos hän muistaa päähenkilön lisäksi muutaman tärkeän sivuhenkilön.

Alku on hankala kolmannestakin syystä. Romaanin ensimmäinen viidennesosa on aivan valtavan tärkeä, koska sen perusteella kirjan on todistettava itsensä lukemisen arvoiseksi. Vain ystävämme ja sukulaisemme suostuvat lukemaan kirjoituksemme alusta loppuun mukisematta, mutta muut ihmiset ovat tuomioissaan paljon armottomampia. Kaikkein säälimättömimpiä ovat tietysti kustannustoimittajat, jotka tekevät ratkaisunsa monesti paljon vähäisemmän lukemisen kuin ensimmäisen viidesosan perusteella.

Minulle yksi viidesosa kirjan koko pituudesta toimii yleensä hyvänä mittarina sille, kannattaako kirja lukea loppuun vai ei. Samaa sääntöä olen luonnollisesti yrittänyt soveltaa omaan ”klassikkooni”. Tavoitteeni on ollut, että ensimmäisen viidesosan jälkeen lukija pystyy lukemaan kirjaani tietoisena sen keskeisimmistä henkilöistä ja niistä taustatiedoista, jotka ovat jatkon kannalta välttämättömiä tai vähintäänkin suositeltavia.

Alun tärkeys aiheuttaa luonnollisesti suorituspaineita. Alun pitäisi olla vakuuttava, koukuttava ja samalla informatiivinen olematta kuitenkaan puiseva tai liian kuormittava. Se on haasteellista tai rehellisemmin sanottuna äärimmäisen vaikeaa. Näistä edellä mainituista syistä oma alun uudelleenkirjoittamiseni on edistynyt tuskastuttavan hitaasti. Lisäksi olen jopa aivan tietoisesti alkanut vältellä jäljellä olevaa työurakkaani. Kirjoittaminen on paljon mukavampaa silloin, kun tarina on täydessä vauhdissa.

Toinen syy hitaaseen edistymiseeni on se, että kärsin loppuunsaattamisen vaikeudesta ja opintojen alkamisen aiheuttamasta mullistuksista. Luottohenkilöni tuomio on sen sijaan pysynyt muuttumattomana. Satakieli hautoo ”klassikkoaan”. Osittain hän on varmaan ihan oikeassa... Viime päivinä minusta on alkanut tuntua pelottavasti siltä, etten tällä hetkellä haluakaan saada valmista. Lisäksi päässäni on yhtäaikaisesti aivan liikaa häiritseviä ajatuksia enkä tiedä miten saisin nollattua itseni.

Kirjoituspöydän ääressä

2010-09-01T21:30:00.002+03:00

Rooibos kirjoitti elokuussa kirjoituspöydästään ja sen päällä lojuvista tavaroista ja ajattelin nyt tarttua samaan aiheeseen.

Kirjoituspöytäni on perintökalleus ja sain sen mukaani kesämökkipaikkakunnaltani, kun olin 12-vuotias. Alun perin kirjoituspöytä kuului isoukilleni, joka isäni mukaan oli melkoisen innokas seuraihminen ja kulttuuriväen ystävä. Siksi on aivan mahdollista, että joku ihan kuuluisakin kirjailija on joskus nojaillut pöytäni kulmaan! Asioiden todellisen laidan tietää kuitenkin vain kirjoituspöytä itse ja pöytien tapaan se pitää salaisuutensa mieluummin omana tietonaan.

Kirjoituspöytäni on todella hieno ja olen siitä tavattoman ylpeä. Se on sävyltään pähkinän ruskea ja siinä on kolme vetolaatikkoa: yksi pieni molemmissa yläkulmissa ja niiden keskellä yksi iso. Molempien pikkulaatikoiden alapuolelta löytyy pitkulaiset kaapinovet. Oikeanpuoleisen oven takaa paljastuu neljä vedettävää puulaatikkoa ja vasemmanpuoleinen kaapinovi kätkee sisälleen kolme hyllyä. Pöytätasoa kiertää puinen kehikko ja sen sisään on upotettu keinonahkalla päällystetty kirjoitustaso.

Kirjoituspöydän päällä lepää klassikkomasiinani eli HP:n yhden gigan kannettava tietokone, jolla kirjoitan romaanejani. Nykyään tietokoneessa on kaksi gigaa, koska ystävällinen ATK-tukihenkilöni asensi siihen vuosi sitten lisämuistin, jonka ansiosta Word 2007 toimii nyt ongelmitta. Tietokoneen takana on kesän aikana valtavankokoiseksi kasvanut kiinanruusu, joka nykyisessä koossaan toimii myös mainiona näköesteenä. Printteri on pikkupöydällä kirjoituspöydän vieressä.

Pöydän vasemmassa kulmassa nököttää messinkinen pöytälamppu ja toisessa päädyssä Packard Bellin skanneri, jonka ATK-tukihenkilöni minulle ystävällisesti lahjoitti. Skannerin päällä lojuu muutamia Helsingin Sanomista leikattuja kulttuurisivuja ja kaksi postin pakkauslaatikkoa, joihin aion pakata kohta valmistuvan käsikirjoitukseni. Myös muuta sekalaista roinaa löytyy: teippirulla, penaali, kolmen ensimmäisen luvun paperiprintti muovitaskussaan, kännykkä, vesilasi, pihdit, herätyskello, muovinen hiuspidike, Vaughan Williamsin sinfoniat kokoelmana, vanha yliopistokalenteri jne.

Osa tavaroista on aivan väärillä paikoillaan. Esimerkiksi pihdit kuuluisivat tietenkin työkalupakkiin ja CD:t telineeseen, mutta lojukoot nyt pöydällä vielä tämän illan. Siivoaminen on saanut odottaa jo niin pitkään, että se voi hyvin odottaa vielä tämän illan, huomisen ja vielä ylihuomisenkin. Minä taidan keittää nyt kupillisen teetä ja nauttia sen ihan kaikessa rauhassa. Syksyn tullen tuntuu taas ihan kivalta olla kotona Helsingissä ja oman kirjoituspöydän ääressä.

Selväpäisiä kirjoittajia

2010-08-27T18:24:00.002+03:00

Blogiani lukevat kirjoittajat on nyt "puhallutettu" tietokoneidensa ja muistikirjojensa äärestä eikä alkomittari heilahtanut kertaakaan testin aikana. Reilun viikon kestäneessä kyselyssä tiedustelin kirjoittajilta kuinka usein he juovat alkoholia kirjoittaessaan tai kirjoitustyönsä vuoksi. Kaksi kolmasosaa eli kuusi yhdeksästä kyselyyn vastanneesta valitsi kyselyssä vaihtoehdon 'en koskaan'. Loput kolme vastasi juovansa kerran kuussa tai harvemmin. Muut vaihtoehdot, 2-4 kertaa kuukaudessa, 2-4 kertaa viikossa ja aina tai lähes aina, jäivät täysin ilman ääniä.

Yhdeksän valikoitunutta kirjoittajaa on kieltämättä sangen pieni otos Suomen kaikista kirjoittajista ja kirjailijoista, mutta tulos voi hyvinkin olla suuntaa antava. 2000-luvun kirjailija elää täysin eri maailmassa kuin 1800- ja 1900-luvuilla eläneet kollegansa. Vain harva nykyajan kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkästään kirjoja kirjoittamalla joten kirjoittamisen ei enää pitäisi olla kenellekään elämän ja kuoleman kysymys. Useimmalla kirjailijalla tai kirjoittajalla on siis toinen työ kirjoittamisen lisäksi, toisilla opiskelu ja työ niin kuin esimerkiksi minulla. Elämää on siis muuallakin kuin kirjoituskammion ulkopuolella.

Monimuotoinen elämäntilanne auttaa meitä ehkä kirjoittamisen aiheuttamien vastoinkäymisten kohtaamisessa, mutta samalla se estää meitä uppoutumasta luovaan työhömme kokonaisvaltaisesti. En osaa edes kuvitella minkälaista olisi kirjoittaa romaania useita kuukausia yhtäjaksoisesti tai miltä tuntuisi palata arkeen kaiken sen jälkeen. En edes tiedä olisiko minusta siihen tai kirjoittaisiko paremmin, jos voisin niin tehdä. Minulla ei yksinkertaisesti ole kokemusta siitä millaista olisi kirjoittaa työkseen ja millaista olisi, jos koko henki ja elämä riippuisi siitä. 1800- ja 1900-luvulla kirjailijan työ oli kuitenkin monelle ihan oikea ammatti.

Jos menneinä vuosisatoina elänyt kirjailija tarttui pulloon, hän teki sen aivan muista syistä kuin nykyajan kirjailija. Näitä syitä olivat ehkä köyhyys, syrjäytyneisyys, pitkän kirjoituskauden päättyminen, pään nollaaminen, epäonnistumisen tunne, kritiikki, juhlimisen tarve jne. Me nykyajan kirjoittajat ja kirjailijat emme mahdollisesti koskaan kohtaa samoja ongelmia kuin sata tai kaksisataa vuotta sitten eläneet kollegamme. Onneksi meidän ei tarvitsekaan. Ajan henki on muuttunut ja meillä on oikeus ja vapaus kirjoittaa sen mukaisesti.

Moni asia on kuitenkin säilynyt ennallaan. Kirjoittaminen on edelleen varsin hankala harrastus ja se aiheuttaa toisinaan melkoisia tunnemyrskyjä. Miten sinä käsittelet epäonnistumisen ja pettymyksen tunteita, joita kirjoittaminen toisinaan saa aikaan? Mikä on hulluinta, mitä olet kirjoittamistyösi vuoksi tehnyt? Minulla itselläni on tapana suhtautua tuhoisasti omiin kirjoituksiini. Viimeisen kirjoituskriisini aikoihin ATK-tukihenkilöni vaati saada haltuunsa USB-muistitikkuni, jolle olin tallettanut käsikirjoitukseni. Hän näet pelkäsi, että menisin hulluuksissani tuhoamaan sen sisällön ja kaiken muunkin mitä olin kovalevylleni tallettanut. Olin ihan vähällä niin tehdäkin. Kerran tuhosin pettyneenä 60 sivua tekstiä enkä edelleenkään tiedä oliko se ihan hyvä ajatus.

Kiittämätön vastustuskyky

2010-08-25T11:31:00.005+03:00

Ulkoilman lämpötila on hädin tuskin kymmenessä asteessa. Painavat sadepilvet roikkuvat järven yllä ja peittävät kaukaisimman vastarannan lähes näkymättömiin. Juuri nyt ei sada, mutta ajoittain tuuli riuhtoo puista suuria, painavia pisaroita, jotka iskeytyvät voimalla mökin peltikattoa vasten. Minä, Satakieli, istun mökin lasitetulla kuistilla ja poden aivan järkyttävää flunssaa.

Sain tartunnan todennäköisesti junasta. Tauti iti juuri ne pakolliset pari päivää ja alkoi ilmoitella tulostaan maanantaina. Siitä eteenpäin olen ollut melko kurjassa kunnossa. Kuumetta minulla ei ole, mutta kipeässä kurkussa ja flunssassa on jo ihan tarpeeksi kestämistä. Olen niitä ihmisiä, joille kuume nousee äärettömän harvoin ja siksi toipuminen kestää yleensä pitkään. Niin käy epäilemättä tämänkin taudin kanssa. Pää tuntuu painavalta ja korvissa humisee; koko ajan tekee mieli nukkua.

Rentouttavaksi tarkoitettu mökkiviikkoni on siis muuttunut todelliseksi selviytymistaisteluksi. Väitteeni saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta näissä primitiivissä olosuhteissa flunssa on valitettavasti kaikkea muuta kuin pelkkä flunssa. Kuivan ja kuuman kesän jäljiltä kaivo on kuivunut ja kaikki käyttövesi on kannettava ämpäreillä järvestä mökkiin. Vessa löytyy märän mökkipolun päästä ja sinne pääsy edellyttää useimmiten sonnustautumista punaiseen sadetakkiin ja sinisiin kumisaappaisiin. Juomavesi on haettava kolmen kilometrin päästä ja matkaa lähimpään kauppaan on saman verran.

En käsitä miksi minun piti sairastua juuri nyt, kun minun piti nauttia ainoasta lomaviikostani ja saada esikoisromaanini valmiiksi. Miksi en voinut sairastua kaupungissa ja silloin, kun minulla oli vielä oikeus palkalliseen sairaslomaan? Nyt poden sitten omalla kustannuksellani ja vieläpä paikassa, jossa sairastaminen on lähes tulkoon mahdotonta. Kirottu, petollinen vastustuskyky! Tämä on taas niin minun tuuriani. Tavallisesti en sairasta juuri koskaan.

Harmittaa ihan vietävästi. Niin paljon kuin tätä viikkoa odotin ja nyt se on täysin pilalla. Sain nauttia vain kahdesta ensimmäisestä päivästä ja nekin menivät suurimmaksi osaksi käytännön asioita hoidellessa. Kirjan alkua ennätin korjata vain vähän ja sitten tauti jo iskikin. Eli se niistä kunnianhimoisista suunnitelmista, joita ennen lomaani tein. Näin surkeassa tilassa minusta ei ole yhtään mihinkään. Täytyy laatia taas uusi strategia, kun palaan Helsinkiin. Se päivä koittaa kuitenkin vasta sunnuntaina.

Onneksi vanhempani tulevat tänne huomenna ja pääsen evakuoitumaan suvun vanhalle maatilalle. Odotan sitä jo kovasti, sillä ruoka uhkaa loppua kaapista enkä millään jaksaisi lähteä kauppaan. Tänään ruokalistalla on purkillinen tonnikalaa, keitetty kananmuna ja avomaakurkkua.

(Sammakot ovat nyt liikkeellä. Kun yöllä menee huussiin, saa olla tarkkana, ettei astu vahingossa sammakon päälle. Sammakot nimittäin sokaistuvat taskulampun valokeilasta ja jäävät polulle kyhjöttämään täysin liikkumattomina. Tämä ovela kaveri tuli vastaan ensimmäisenä mökkiyönä ja odotti minua uskollisesti paikoillaan, kun kävin hakemassa sisältä kameran. Pimeässä oli vaikea saada tarkkaa kuvaa edes taskulampun ja salamavalon yhdistelmällä.)